21.11.11

Tunne toimintaympäristösi ja vaikuta siihen

Jokaisen yliopiston täytyy tuntea toimintaympäristönsä ja sen historia. Yliopiston kehityksen alkuvaiheissa sen opiskelijoista pääosa tuli Pohjois-Suomesta, mikä heijastui myös ilmapiiriin. Nyt, hieman tiedekunnasta riippuen, opiskelijat tulevat koko maasta, ja tässäkin mielessä Lapin yliopisto on valtakunnallinen instituutio, jolla on vahvistuva kansainvälinen ulottuvuus. Itse asiassa yliopistolle ollaan laatimassa hallituksen toimeksiannosta koherenttia ja päämäärätietoista kansainvälistä strategiaa, joka valmistunee ensi talven aikana.

Yliopiston kaikissa strategisissa painopisteissä – arktinen ja pohjoisen tutkimus, matkailu ja palvelumuotoilu – on selkeä alueellinen ulottuvuus.  Samanaikaisesti niillä on kuitenkin relevanssia sekä kansalliselta että kansainväliseltä kannalta. Arkisten alueiden ja kysymysten korostuessa taloudessa, politiikassa ja kulttuurissa näiden painopisteiden relevanssi tulee entisestään kasvamaan.

Yliopistolla on ennen kaikkea tutkimukseen, opetukseen ja kulttuuriin liittyviä tehtäviä. Se on myös edunvalvontajärjestö siinä mielessä, että yliopiston ja sen henkilökunnan työskentelyedellytyksiä on pyrittävä edistämään koko maan tiede- ja korkeakoulupolitiikassa. Nyt kun maahan on perustettu uusi taideyliopisto, niin tehtävänä on varmistaa, että taiteiden tiedekunnan asema vahvistuu osana tätä vuoteen 2016 saakka kestävää siirtymäprosessia.

Yliopiston tehtävänä ei ole ottaa poliittista kantaa (mutta jokaisella yhteisön jäsenellä on tietysti täydet poliittiset oikeudet). Tämä ei tietenkään merkitse vaikenemista ja vetäytymistä. Käytännössä yliopiston johto on jatkuvassa kanssakäymisessä poliittisten päättäjien kanssa. Erityisesti tämä tulee esiin korkeakoulukonsernissa, jossa ammattikorkeakoulujen edustajina on koulutuskuntayhtymissä toimivia poliittisia päättäjiä. Konsernissa on ollut havaittavissa, että erilaiset toimintakulttuurit vaikuttavat ratkaisuihin, joita kuitenkin saadaan jatkuvasti aikaan.  Silloin kun muiden toimijoiden välille syntyy mahdollisesti jännitteitä, yliopiston edustajien tulee kuitenkin välttää liiallista osallisuutta niissä.

Yliopiston välittömän toimintaympäristön, Lapin, historiasta on viime aikoina ilmestynyt kaksi järkälemäistä kirjaa. Mikko Uolan ”Vallankumouksellisia, vakoilijoita ja aseveljiä.  Myyttejä ja tosiasioita Lapin historiasta 1910-luvulta 1940-luvulle” (Minerva 2010) katsoo kehitystä poliittisesta näkökulmasta, joka on osaksi vinoutunut oikeistoon päin.  Se korostaa perustellusti lappilaisen yhteiskunnan jakautuneisuutta ja väkivaltaista luonnetta poimien siitä tapahtumia. Uola haluaa murtaa myyttejä tosiasioiden pohjalta, ja onnistuukin kohtuullisesti tässä pyrkimyksessä. On hyvä myös muistaa ulkovaltojen suuri merkitys sekä ensimmäisessä (Venäjä) ja toisessa maailmansodassa (Saksa), jotka vetivät Lapin suurvaltapolitiikan pyörteisiin.

Molemmat maailmansodat ovat keskeinen osa Kaarlo Hillilän elämäntarinaa, jota Timo J. Tuikka käsittelee kirjassaan ”Kekkosen takapiru. Kaarlo Hillilän uskomaton elämä” (Otava 2011). Tuikka kirjoittaa sujuvasti ja monipolvisesti, välillä jopa tyylitajunsa menettäen. Lapin näkökulmasta Hillilän todella aika uskomattomalla tarinalla oli erityistä merkitystä toisen maailmansodan aikana, jolloin hän toimi maaherrana Rovaniemellä. Hillilä näki Lapin miltei omana valtakuntanaan, jonka keisari hän on.  Vain hän katsoi kykenevänsä hoitamaan suhteet saksalaisiin ja tältä pohjalta oli yhteydessä ainoastaan Suomen korkeimpaan poliittiseen ja sotilaalliseen johtoon.

Uolan ja Hillilän kirjat eivät kuulu tutkintovaatimuksiin. Ne antavat kuitenkin värikkään kuvan Lapin monimutkaisesta poliittisesta historiasta, joka ei välttämättä kovin vahvasti heijastu enää yliopiston välittömässä toimintaympäristössä. Sen tunteminen on kuitenkin osa yleissivistystä.

Professori Raimo Väyrynen on Lapin yliopiston hallituksen puheenjohtaja.

4.11.11

Tieteen tekeminen edellyttää riippumattomuutta vallasta ja herruudesta

Blogikirjoitukseni käsittelee Lapin yliopiston henkilöstöpolitiikkaa. Yksilöidymmin huomion kohteena on yliopiston henkilöstöohjesääntöluonnos (Lapin yliopiston henkilöstöpoliittiset linjaukset vuosille 2013 - 2020), joka on ollut vilkkaan keskustelun kohteena kuluvan syksyn aikana. Aiheen valintaan vaikutti osaltaan se, että minulta pyydettiin luonnoksesta kommenttipuheenvuoroa 8.11. pidettävään paperin esittelytilaisuuteen. Koska en työesteen vuoksi pääse kommenttiani esittämään, niin toimikoon tämä blogi nyt puheenvuoronani.

Ohjesääntöluonnos jättää ristiriitaisen vaikutelman. Siinä on kyllä  muutamia mielenkiintoisia ja tuoreita organisatorisia avauksia, joilla on vaikutuksia henkilöstöpolitiikkaan, mutta samalla se  on hengeltään ja asenteeltaan mahdollisimman kaukana akateemisen kulttuurin eetoksesta ja yliopistomaailman perinteestä. Yliopisto esiintyy tekstissä vain nimenä tai paikkana, jossa käydään töissä. 

Paperi edustaa keskinkertaisuuden eetosta, jossa kaikkeen ja kaikkiin pitää soveltaa samaa periaatetta samalla tavalla ja jossa ohjesääntö korvaa järjen. Missään ei näy yliopiston erityisyyttä kuten esimerkiksi  millaisia arvoja ja  ihanteita akateeminen kulttuuri pitää sisällään. Hommaa lähestytään kuin mitä tahansa organisaatiota. Nakkikioski mikä nakkikioski. Koko tekstin henki on kontrollia lisäävä, rajoja rakentava ja epäluottamuksen läpäisemä. Täällä olevat ihmiset eivät ole hyviä, joihin voisi uskoa tai joihin voisi luottaa tai joille voisi antaa vapauksia ratkaista asioita omin päin. Asiakirja muistuttaa terrorismin vastaisen sodan puheita  "pahuuden akselista" ja sisältää ihmisten arkea koskevia rajoitteita. Hyvänä nähdään pätevä johtaminen, jota edustaa hallinto. Hallinnon työkaluina ovat henkilöstösuunnittelu, työaikasuunnittelu, rekrytointi, perehdyttäminen, osaamisen ylläpito, palkkaus, vapauden rajoittaminen sekä seuranta.

Johtosäännössä puhutaan kyllä akateemisen johtajuuden vaikeudesta kuitenkaan millään tavalla avaamatta sitä. Missään ei esimerkiksi eritellä tutkimuksesta ja opetuksesta vastaavien toimijoiden ja heidän miehittämiensä positioitten saavuttamista ja erilaisten positioiden keskinäisiä suhteita. Tutkimus- ja opetustehtävien positiot ovat hierarkisessa suhteessa toisiinsa nähden. Asemien saaminen perustuu ansioihin. Asemat ovat itsenäisiä. Yliopistoissa vallitsee opetuksen ja tutkimuksen vapaus.  Akateemisen johtajuuden keskeinen haaste on selvitä keskenään hierarkisessa suhteessa olevien asemien ja aseman haltijoidenvälisistä jännitteistä. Yliopistossa on lisäksi hallinto- ja tukipalveluissa työskenteleviä. Heidän statuksensa vaihtelee myös mutta vaihtelu perustuu "virka-asemaan". Yleissääntönä voitaneen pitää sitä, että yliopiston johtaminen asemaan perustuen on vaikeampaa kuin akateemisiin ansioihin perustuen.  Kuvaavaa yliopiston johtamisen haasteellisuudelle on seuraava UNESCON nykyisen pääjohtajan Anthony Laken ironinen lausahdus yliopiston rehtorista: " Yliopiston rehtori on kuin ruumis irlantilaisissa ruumiinvalvojaisissa. Se tarvitaan, jotta juhla voidaan pitää, mutta sen ei odoteta sanovan kovinkaan paljon".

Akateemisen johtamisen kenttä on yliopistouudistuksen myötä kiistämättä muuttunut ja monimuotoistunut  mutta perustotuudet ovat pysyneet ennallaan. Yliopiston perustoiminnat ja niiden organisointi nojaavat edelleen perinteeseen. Perustoimintoihin nähden hallinnolta mm. rehtoreilta odotetaan supportiivisuutta eli sitä, että he luovat tutkimukselle ja opetukselle edellytyksiä tai arvovallallaan avaavat niiden eteen ilmaantuneita esteitä tai rajoitteita. Tieteen tekeminen edellyttää riippumattomuutta vallasta ja herruudesta. Pitää voida tutkia vallanpitäjien kannalta kiusallisia sekä myös arkoja ja kipeitä asioita ilman että joku sen kieltäisi, estäisi  tai tekisi  mahdottomaksi. Yliopistot ovat ainoita paikkoja maailmassa, jossa harjoitetaan vapaata tutkimusta. Suomessa periaate on kirjattu jopa perustuslakiin.

Useimmat yliopistoissa työskentelevät jakavat nämä riippumattomuuden ja vapauden ihanteet. Siksi meistä aika moni tulkitsee luonnoksen kirjauksen 6 arkipäivän läsnäolopakosta kahden viikon aikana vitsiksi ja vieläpä huonoksi sellaiseksi. Menestyksellinen akateeminen ura ja työ edellyttävät yliopiston ulkopuolisia toimia kuten tutkimusyhteistyötä, verkostojen rakentamista ja hoitoa sekä kenttätyötä. Niiden lisäksi siihen kuuluvat tärkeänä osana kansainväliset vaihdot. Jos sitoutuneisuus määritellään paikallaolon kautta, miksei oteta käyttöön jo heti jalkapantaa. Näin Lapin yliopisto voisi lunastaa paikan kyseenalaisen akateemisen kehityksen eturintamassa. 

Läsnäolopakkoa pidetään kaiken muun lisäksi työntekijäjärjestöjen (JUKO) puolelta työsopimuksen ja työehtosopimusten vastaisena. Sellaista määräystä ei työntekijän tarvitse JUKON mukaan noudattaa. Hallintohenkilökunnan määrän vähentäminen on linjassa kansallisen politiikan kanssa mutta loogisessa ristiriidassa sen kanssa, että ohjelmassa esitetään useita työläitä hallintotoimien lisäyksiä. Eivätkö kokonaistyöaikasuunnitelmien moninkertaiset tarkastukset, erilaiset hanketoiminnan ohjeistamiset tai sivutoimilupien ja -ilmoitusten määräaikaiset uusinnat lisää hallintotyötä?

Samoin kuin akateeminen johtaminen niin myös hallinto olisi kaivannut jonkinlaista analyysia. Nyt teksti on täynnä hallintoa oikeuttavia ja lisääviä toimia. Jos hallintohenkilöstöä vähennetään, pitäisi tehdä analyysi, mikä on sellaista hallintoa, joka perustoimintojen kannalta perusteltua ja mikä sellaista, josta yliopisto voi luopua. Pari henkilöstöpoliittista lähtökohtaa kannattaa nostaa tällöin pöydälle. Ensinnäkin se, että  hallinto on ensisijaisesti yliopistotyön tukitoiminto (hyvä hallinto) ja vasta toissijaisesti hallinnointia eli henkilöstöä ohjeistavaa ja kontrolloivaa toimintaa. Tässä paperissa näyttää olevan, jos yrittää arvuutella, lähtökohdat päinvastaisessa järjestyksessä.

En löydä ohjelmasta mainintaa opiskelijoista. Toki kyseessä ovat henkilöstöä koskettavat linjaukset mutta tulee muistaa, että henkilöstön työ on vuorovaikutusta opiskelijoiden kanssa ja koko yliopisto on olemassa opiskelijoita varten.

Koko henkilöstöpoliittinen linjapaperi edustaa yliopistoväelle vierasta puhetapaa. Onko kyse siitä, että yliopiston johto on vieraantunut yliopistosta vai siitä, että pyrkimys on tehdä yliopistosta joku muu ja jos kyse on jälkimmäisestä, niin mikä? Yliopiston johdon ja henkilöstön puhe ei  kohtaa eli tässä on käynyt samoin kuin Iso-Britannian entiselle pääministerille Tony Blairille, kun hän yritti sanoa Ranskan pääministerille ranskaksi, että arvostaa tämän kannanottoja eri kysymyksiin, niin hän tulikin sanoneeksi, että hän tunsi himoa Ranskan pääministeriin eri asennoissa.

Rovaniemellä 4.11.2011


Kyösti Kurtakko
Yliopistokollegion pj.
Professori
KTK:n dekaani

24.10.11

Iloiten kukin oppikoon ja opettakoon

Moneltako alkaa ilo? kysyy Kari Hotakainen (1988) runossaan Mielipaha ja mainio maailma. Sitä kysyy myös Taina Rantala väitöskirjassaan (2005). Taina Rantala etsi oppimisen iloa kohdatessaan työpöydillään venyviä oppilaita, jotka vaikuttivat toisaikaisilta ja väsähtäneiltä. Pyrkiessään edistämään oppimisen iloa hän arveli kokevansa samaa kuin Kouluhiiri Iloisessa aapisessa, jossa Kouluhiiri hyppäsi opettajan pöydälle ja opetti kaikin voimin, mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Tästä kokemuksesta voi löytyä rinnastuksia yliopistomaailmaan.

Mistä löytyy yliopistossamme ilo, kun kaikki pitäisi tehdä rivakammin. Opettaa tehokkaammin, opiskella ripeämmin, tutkia ja julkaista voimallisemmin?

Nykyiset yliopiston toimintaa ja menestystä kuvastavat indikaattorit painottavat opetuksen määrällisiä kriteereitä, tutkimukseen hankittua rahoitusta sekä julkaisujen määrää (erityisesti vertaisarvioitujen kansainvälisten tieteellisten artikkeleiden määrää). Mutta miten huomioida opetuksen laadun eteen tehty kehittämistyö? Moni yliopiston lehtori ahkeroi vuodesta toiseen kehittääkseen opetustaan entistä laadukkaammaksi: saadakseen opiskelijat innostumaan ja onnistumaan, saadakseen heidät sitoutumaan opettavaan tieteenalaan ja voidakseen tukea erilaisten opiskelijoiden suotuisaa etenemistä. Aikaa ei välttämättä jää tutkimukseen, julkaisujen laadintaan tai ulkopuolisen rahoituksen hankintaan. Millaisia indikaattoreita opetuksen laadun kehittämiseen voisi luoda – niin että tämä työ olisi palkitsevaa ja herättäisi arvostuksenantoa? Opiskelijapalautteet antavat tietoa tyytyväisyydestä opetukseen ja opiskeluun, mutteivät nekään välttämättä kerro lehtorin tai professorin opetuksen eteen tekemästä kehittämistyöstä.

Ja missä on se opettamisen ja oppimisen ilo, mistä se  tulee ja miten se näkyy?  Joillakin ilo merkitsee hersyvää ja vallatonta tunnetta, toiset arvostavat rauhallista ja tasaista ilon tunnetta. Yleensä ilo viivähtää hetken ja poistuu yhtä nopeasti kuin saapuikin. Ilo tuntuu työskentelyn kepeytenä mielenkiintoisen tehtävän parissa. Oppimisen, opettamisen ja tutkimisen ilo näyttäytyy ilona oivalluksen hetkellä. Eräs iloa tuottava hyvän työn kriteeri on mahdollisuus itsenäiseen, mielekkääseen ja kannustavaan toimintaan  sekä se, että oma toiminta johtaa kohti omia unelmia ja toiveita. Ilo vierailee luentosaleissa ja ohjaustilanteissa luotaessa yhteistä ymmärrystä mielenkiintoisesta, omaa oppimis- tai tutkimusilmiötä koskevasta asiasta.  Csikzentmihalayin luoma flow-tila kuvaa sitä, miten ihmiset kokevat silloin, kun on kaikkein hauskinta. Aktiivisen hyvänolon hakeminen on ihmiselle luontaista. Ihminen haluaa, että flow-tila jatkuu  ja on valmis ponnistelemaan tämän tilan säilymiseksi.

Ilo antaa työskentelylle voimaa, jonka avulla jaksaa vaikeiden tilanteiden ohi. Ilon tunne on kokoava ja integroiva tunne, joka tukee ongelmatilanteissa ratkaisujen löytymistä. Ilo ja myönteinen mieliala kasvattavat avoimuutta, edistävät luovuutta, järkevää ajattelua ja päättelykykyä, vähentävät puolustautuvuutta, edistävät avuliaisuutta ja sosiaalista vastuuntuntoa. Silti iloa ei voi suunnitella eikä aikatauluttaa, eikä sitä voi suunnitellusti tuottaa. Ilon kokemiseen ja näkemiseen tarvitaan taitoa, joka kehittyy harjoittelemalla huomaamaan ja pysähtymään mielihyvää tuottavat asiat.

Arjessa kielteiset viestit, tunteet ja ajatukset saavat helposti vallan. Vaaraviestit jäävät helposti mieleen, laajenevatkin mielessämme ja jatkavat kulkuaan, ellei ketjua tietoisesti katkaise.  Myönteisyydelle täytyy tietoiset raivata tilaa. Myönteisiä tunteita ja iloa voi lisätä kiinnittämällä niihin huomiota: etsiä ja jakaa hyviä kokemuksia ja onnistumisia toisten kanssa, harjoittaa ystävällisyyttä,  ja välttää kielteisten asioiden vatvomista.

Yliopistossamme on päivittäin koettavissa suuria tarinoita, huikeita oivalluksia, vastuullisia ja kauaskantoisia tekoja, yhteistyön iloa, luovia ja hyödyllisiä ratkaisuja sekä arjen kauneutta. Koska niiden huomionarvo ei ole yhtä suuri kuin kielteisten asioiden, sen vuoksi ne eivät ole yleisessä keskustelussamme tai arviointeja tehdessämme niin paljon esillä. Siksi jokaisen täytyy itse etsiä päivän positiiviset uutiset, jakaa niitä muille ja antaa mielen levätä niistä nauttimisessa.

Martti H. Haavio korosti teoksessaan Opettajapersonallisuus (1954) ilomielisyyden ja oppimisen välistä yhteyttä sekä sitä, miten vahvasti ilo on kytketty oppimiseen ja opetukseen jo vuosisatoja sitten. Augustinus korosti ilon merkitystä opettajan näkökulmasta todeten, kuinka iloista opettajaa Jumala rakastaa kuin iloiten kukin opettakoon. Keskiajalla elänyt Hrabanus Maurus määritteli koko oppilaitoksen toiminnan ilon näkökulmasta, jolloin iloisuuden luonnehdinnalta ei välttynyt rehtorikaan: iloiset oppilaat, iloiset opettajat ja rehtori kaikkein iloisin.

Kaarina Määttä
Vararehtori
Kasvatuspsykologian professori


Siteerausten lähde:
Rantala, Taina (2005). Oppimisen iloa etsimässä – kokemuksen etnografiaa alkuopetuksessa. Acta Universitatis Lapponiensis 88. Lapin yliopisto.

19.10.11

Tiedeviestintä tienhaarassa

Viestintätieteiden yliopistoverkoston lehtori Sanna Kivimäen mukaan tiedejournalismi nosti esille 1970–1980-luvuilla sosiologiaa ja muita yhteiskuntatieteitä. Nykyinen tiedejournalismi suosii puolestaan lääketiedettä, luonnontieteitä ja psykologiaa. Kivimäen mukaan suurimman tilan sanomalehtien (Helsingin Sanomat, Aamulehti, Ilta-Sanomat ja Iltalehti) tiedekiinnostuksesta veivät vuonna 2009 ruumista, mieltä ja etenkin ylipainoa käsittelevät jutut. Päivälehdissä painottuivat ilmastonmuutos sekä geenien ja ruumiin hallinta. Iltalehdet suosivat ruumiin lisäksi myös mieltä.

Nykyistä tiedejournalismia Kivimäki nimittää psykokulttuuriksi, jossa ilmiöitä ja ongelmia selitetään psykologialla. Psykokulttuurissa muut tieteet kiinnostavat toimittajia vain satunnaisesti, ja jos kiinnostavat, niistä keskustelevat tutkijoita useammin poliitikot, kansalaisjärjestöjen edustajat ja taiteilijat. Tutkija väittää, että nykyinen tiedejournalismi ei tee oikeutta yhteiskuntatieteilijöille eikä myöskään luonnontieteille, jotka ajautuvat herkästi Hullu maailma -palstoille.

Myös Metsäntutkimuslaitoksen viestintäpäällikkö, valtiotieteiden tohtori Erkki Kauhanen arvostelee voimakkaasti nykymenoa, jota ei helpota lehdistön arvonlisävero. Kauhasen mukaan kertomisen riemussa tiedetieto syleillään kuoliaaksi. Hän väittää, että tieteestä ovat hävinneet tekijät ja että tieteestä on tullut tieteenläheisyydestä tyydytystä saavien humppaviihdettä. Kauhasen mukaan yliopistojen tiedotusmateriaali menee läpi mediassa, mutta ei niin sanotuissa tiedejutuissa, vaan osana yleistä uutisvirtaa.

Tiedeviestinnän pelastamiseksi yhdysvaltalaiset yliopistot ovat perustaneet nettiin oman uutisvälineen, joka esittelee yli kuudenkymmenen yhdysvaltalaisen, kanadalaisen ja brittiläisen yliopiston tuloksia. Perinteisen uutismedian voimavarojen vähentyessä myös suomalaiset yliopistot ovat joutuneet lisäämään omia ponnistelujaan tiedonvälityksessä. Lisäksi PR-työ on tullut osaksi yliopistojen viestintää. PR-työ on lisääntynyt kaikissa Suomen yliopistoissa 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä uuden yliopistolain myötä.    

Lapin yliopisto on keskittynyt viestinnässään 1990-luvun alusta lähtien tutkimustulosten popularisoimiseen. Vuosittain olemme lähettäneet medialle reilut pari sataa tiedotetta, joissa on käsitelty väitöksiä, julkaisuja, yliopiston tutkimusta ja taiteellista toimintaa, tutkimus- ja kehittämishankkeita, nimityksiä, koulutusta, seminaareja ja konferensseja. Viime vuosina tiedottaminen erityisesti ulkopuolisella rahoituksella toteutettavista tutkimus- ja kehittämishankkeista on kasvanut.

Tiedotteet on muokattu jo yliopiston viestinnässä suurta yleisöä varten. Viestinnässä on huomioitu, että maakuntayliopistona Lapin yliopistolla on ollut muita yliopistoja selkeämpi rooli ja profiili myös maakunnan kehittäjänä. Siitä kertonee myös yhteiskuntatieteellisesti painottuneiden uutisten suuri osuus medialle lähetetyistä uutisista.

Nyt tilanne on muuttumassa, erityisesti siinä suhteessa, että alueellisissa mediaympäristöissä on tapahtunut muutoksia, jotka heijastuvat myös yliopiston viestintään. On selvää, että vanhat journalistiset tuotantotavat vaativat uudistamista myös yliopistoissa. Mitä sitten voisivat olla Lapin yliopiston journalistiset innovaatiot? Viestintäpalveluissa pohditaan parhaillaan uusia kanavia ja journalismin muotoja tieteestä tiedottamista varten.  Uutena avauksena viestintäpalvelut suunnittelee esimerkiksi nettiuutisvideoiden tuotannon aloittamista. Ne voisivat olla yksi kanava muuttaa journalismia entistä innovatiivisempaan suuntaan aikana, jolloin perinteinen tiedejournalismi on uhattuna.

Rovaniemen ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehitysjohtaja Pasi Tulkki kirjoitti Lapin Kansassa 9. lokakuuta 2010 otsikolla ”Rovaniemi voi kehittyä innovaatiokeskittymäksi”. Jutussaan Tulkki kaipasi toiminnan keskittämistä ja toimijoiden fyysisen läheisyyden turvaamista, esimerkkinä hän käytti Kalifornian Piilaaksoa. Näin Rovaniemelle muodostuisi korkeakoulujen, elinkeinoelämän ja kehittäjäorganisaatioiden ympäristö, joka toisi alueelle kriittistä massaa, joka käynnistäisi kehittämistoiminnan. Lapin korkeakoulujen innovaatio-ohjelmassa vuosille 2009–2012 puolestaan todetaan, että ohjelman toimeenpanon tueksi käynnistetään osaamisen ja tiedon siirron malleja arvioiva ja kehittävä tutkimushanke. Hankkeen tavoitteena on luoda toimintamallit, joilla edistetään tutkitun tiedon siirrettävyyttä alueen pk-yrityksille sekä julkisen sektorin kehittämistyöhän.

Oma näkemykseni on, että tutkimushankkeiden tai fyysisen kampuksen sijasta nykyaikana on halvempaa ja järkevämpää rakentaa kampus nettiin. Lapissa tarvittaisiinkin korkeakoulujen innovaatiotoimintaa esittelevä, laadukasta journalismia tekevä ja uusinta teknologiaa hyödyntävä vuorovaikutteinen nettikampus, jossa kohtaisivat tutkijat, aluekehittäjät ja yrittäjät. Olennaisia innovaatioiden kehittämistyössä ovat nimenomaan laadukas journalismi sekä uusin teknologia ja uudet viestintäkanavat. Tässä työssä voitaisiin hyödyntää esimerkiksi Kemi-Tornion ammattikorkeakoulun ja Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan osaamista.

Piilaakson bisneskulttuuri perustuu sosiaalisille suhteille, luottamukselle ja harvinaisen suurelle avoimuudelle. Myös meillä Suomessa yhteisöllisesti jaetun informaation merkitys on kasvussa. Käytännössä tämä merkitsee perinteisten journalististen organisaatioiden ja uutisyleisön entistä tiiviimpää yhteistyötä journalismin tuotannossa, koska yksikään mediatalo ei pysty hallitsemaan yksin reaaliaikaiseen viestintään perustuvaa uutisekosysteemiä.     

Lapin yliopiston osalta voidaan todeta, että tutkijat ja opettajat ovat ymmärtäneet avoimuuden ja tiedottamisen merkityksen omalle työlleen. Varsinkin tutkimus- ja kehittämishankkeissa on ymmärretty, että avoin viestintä kuuluu olennaisena osana hankkeen kokonaisuuteen. Taustalla lienee tiukentunut tulosohjaus ja rahoittajien esittämät vaatimuksen tiedottamisen suhteen.

Olli Tiuraniemi
viestintäpäällikkö

27.9.11

Uteliaisuus, kateus ja tiedon intohimo

Eräs kollega kertoi dosentuurilausuntoa kirjoittaessaan kohdanneensa ’artsun, joka oli niin hieno, että siitä voi olla kateellinen’. Samoja tuntemuksia oli itsellänikin lukiessani joukkoa tutkijoiden tuotantoa professuurilausuntoa varten: kullakin näillä pitkän linjan itsenäisellä tutkijalla oli tuotannossaan niin kiteytyneitä ja jalostuneita tieteellisiä tekstejä ja oivalluksia, että lukiessa lähes itketti. Hyvissä, tiedollisen intohimon ohjaamissa tutkimuksissa voikin toteutua tutkimuksen todellisen vaikuttavuuden piirteet. Ne lisäävät ymmärrystä ilmiöstä, sen mekanismeista tai moniulotteisuudesta. Tai ne tekevät joitain asioita näkyväksi luomalla sanoja, käsitteitä niiden kuvaukseen. Joskus tutkimus voi myös esittää perusteltuja tulkintoja yhteyksistä ja selittää tapahtunutta, avaten samalla tulkintahorisontin tulevaisuuteen. Ja edelleen, kuvaus joka erittelee toiminnan sosiaalista tai kulttuurista mieltä ja merkitystä sukeltaa myös lukijan mieleen kasvattaen itseymmärrystä ja kykyä reflektoida todellisuutta.

Mutta mikä tätä toimintaa kannattelee? Tiedon tuottamisen näkökulmasta vastaus on selvä: tietämisen intohimo, uteliaisuus ja pyrkimys parempaan ymmärrykseen. Siksi se, että on olemassa tutkijoita, jotka ovat tinkimättömiä tutkimuksellisessa tehtävässään, on niin tärkeää. Tämä tinkimättömyys tuottaa tieteellisiä artikkeleita ja tekstejä, jotka vaikuttavat ja vakuuttavat. Niihin on itse hyvä palata tutkimustyön motivaation hiipuessa, niitä uskaltaa antaa opiskelijoille esimerkeiksi. Sillä tieteellistä perustutkimusta kuitenkin tehdään jotta hahmottaisimme elämää ja todellisuutta paremmin ja jotta tätä tietoa voisi kertoa eteenpäin. Eikä tämänkaltainen tieto synny hetkessä. Niin yksittäiselle tutkijalle kuin tutkimusorganisaatioille kyse on osaamisen ja ymmärryksen kerrostumisesta mutta tavalla, joka ei sammuta tiedon intohimoa vaan virittää kysymään uusia kysymyksiä.

Tämänkaltainen uteliaisuuden, kerrostuneisuuden ja aiempaan tietoon pohjautuvien uusien kysymysten sykli on tämänhetkisessä tutkimus- ja tiedepoliittisessa kentässä kuitenkin murrostilassa. Kukaan voi tuskin kieltää sitä, että elämme turbulentteja aikoja taloudellisesti, poliittisesti, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti. Tämä turbulenttius on heijastunut ja tulee heijastumaan edelleen myös yliopistolaitokseen ja tutkimukseen. Yliopistolaitoksen uusi asema ja tutkimusrahoituksen muuttuminen osaksi innovaatiopolitiikan toteuttamista niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla merkitsee sitä, että tutkijankin on – tiedollisen uteliaisuuden sijasta tai ohella - pohdittava mitä intressiryhmää hänen tutkimuksensa palvelee, millaista osaamispääomaa hän itse ja se organisaatio, jossa tutkimus tehdään, kerää. Vaikka yliopistot voivat itse asettaa tutkimusprofiilinsa ja suuntautua, näiden valintojen onnistuneisuuden määräävät markkinat. Konkreettisimmillaan kyse on tutkimusrahoitusmarkkinoilla pärjäämisestä, jossa uskottavuuspääoma muodostuu kulloisenkin tiedepolitiikan odottamasta osaamisesta ja sen osoittamisesta sekä tämän osaamisen kertaantumisesta oikeanlaisilla kansainvälisillä kumppaneilla.

Tämä on sitä työtä, jota Lapin yliopistossa on tehty jo pidemmän aikaa. Ensin rakennettiin tutkimuksen profiilit ja painopisteet, joihin on myös suunnattu yliopiston omaa rahoitusta. Lisäksi on kartoitettu olemassa olevat kansainväliset yhteistyösuhteet ja haettu uusia kumppaneita. Ja juuri ennen kesää valittiin strategisille kärjille vastuuprofessorit, jotka ovat nyt syksyllä lähteneet kokoamaan asiantuntijaryhmää toimintansa tueksi. Samaan asiaan liittyy henkilökunnalle lähetetty sähköpostikysely, jossa pyydettiin sijoittamaan itsensä strategisille alueille mutta myös kertomaan, millaiset tutkimusalueet ovat niitä, joita tutkijana ja opettajana haluaa kehittää. Millaisiin kysymyksiin oma tiedollinen intohimo voi suuntautua.

Tutkimuksesta vastaavan vararehtorin – sekä tutkimusmenetelmien opettajan - näkökulmasta kyse on hankalasta tasapainottelusta. Hyvää tutkimusta ei synny ilman yksittäisten tutkijoiden aitoa kiinnostusta. Motiivi tietää ja ymmärtää syvemmin ei synny strategiasta eikä osaamisen laadusta kerro se, että julkaiseminen on kasaantunut sovittuihin aihepiireihin, vaikka tätä profiloinnin onnistumisen kriteerinä pidetäänkin. Mutta samalla on myös siten, että osaamisen kasautumisen osoittaminen on yliopistoille tärkeää uskottavuuspääomaa, jolla lunastetaan toimintatilaa ja kasvatetaan toiminnan edellytyksiä. Ja on myös niin, että tutkimus edellyttää verkostoja: niitä joiden kanssa jaetaan tietämisen motiivi, joihin itseä verrataan ja jotka voivat auttaa kommenteillaan parantamaan omaa tutkimusta.

Kansainvälisen arktisen ja pohjoisen tutkimuksen sekä matkailun ohella yliopistolla on kolme strategista painoalaa. Nämä ovat pohjoinen hyvinvointi ja muuttuva työ; kestävä kehitys, oikeus ja oikeudenmukaisuus sekä palvelumuotoilu. Ne muodostavat alustan lävitse yliopiston kulkevalla yhteistyölle mahdollistaen uusia näkökulmia ja yhteistyösuhteita – samalla myös uusia kysymyksiä jo olemassa olevan osaamisen päälle. Mutta uusi edellyttää myös uudenlaista toimintakulttuuria. Lapin yliopiston ratkaisu profiloitumiselle onkin itse asiassa radikaalimpi kuin mitä painoalueiden muotoilut ehkä ensisilmäyksellä viestivät. Kukin näistä valituista alueista on monitieteinen. Siksi näiden osaamisalueiden muuntuminen uskottavaksi yliopiston profiiliksi edellyttää tiedekunta- ja oppiainerajojen ylittämistä ja uteliaisuuden laventamista. Tällöin kohdataan myös hiljaisuuden ja käsittämättömyyden hetkiä. Tiedolliselle intohimolle kyse on haasteesta, jonka älyllinen puoli on helpommin hallittavissa kuin emotionaalinen. Useinhan omaa tutkimusta eteenpäin vievät hyvät artikkelit ja terveellinen kateus löydetään tavalla tai toisella saman ajattelun piiristä. Moni- ja poikkitieteellisessä yhteistyössä pitäisi liikuttua tiedollisen vakuuttumisen kyyneliin vierasta alaa lukiessa.

Suvi Ronkainen
Vararehtori, YTT
Tutkimusmenetelmien professori, tutkijakoulun johtaja

6.9.11

Uusi kausi – uudet kujeet?

Uusi lukuvuosi pyörähti käyntiin perinteisin avajaisjuhlallisuuksin. Entisenä opettajana ja nykyisenä hallintobyrokraattina olen havainnut, että lukuvuosien alkuun liittyy aina oma – joskin kiireinen – viehätyksensä. Talo on täynnä innostuneita ja uteliaita uusia opiskelijoita, jotka ovat saavuttaneet yhden kenties elämänsä merkittävimmän merkkipaalun – opiskelupaikan. Tämä innostuneisuus ja sen ylläpitäminen asettaa suuren haasteen koko yliopisto-organisaatiolle.

Opiskelijoiden motivointi ei ole luonnollisestikaan ainoa haaste tulevan lukuvuoden toiminnassa. Yliopistojen rakenteellinen kehittäminen, yliopistojen uuden rahoitusmallin valmistelu, yleisen valtiontalouden kehityksen vaikutusten ennakointi ja korkeakoulukonsernin palvelukeskuksen rakentaminen tulevat pitämään koko organisaation virkeänä myös tulevan lukukauden aikana.

Erilaisten haasteiden keskellä eläminen on tietysti jossakin määrin myös kuluttavaa, mutta allekirjoittaneen ajattelumaailmassa haasteet ovat juuri niitä, joiden kautta organisaatio kehittyy ajan vaatimuksia vastaavaksi. Staattisissa oloissa syntyy helposti urautumista ja totuttuihin toimintamalleihin turvautumista silloinkin, kun koko ympäröivä yhteiskunta muuttuu ja toimintamallit käyvät objektiivisestikin arvioiden sopimattomiksi.

Haasteiden keskellä korostuu organisaation reagointikyky. Käsitykseni mukaan tämä on paljolti sidoksissa siihen, millä lailla henkilöstö sitoutuu toteuttamaan yhteisiä päämääriä. Lähtökohtaisesti Lapin yliopiston henkilökunta on hyvin sitoutunutta, mutta toki joukosta löytyy muutamia sellaisiakin, joiden sitoutuminen yliopistoyhteisöön on lähinnä näennäistä. Omasta työstä hoidetaan pakolliset osat ja läsnä ollaan niin vähän kuin suinkin kehdataan. En väitä, etteivätkö mainitsemani kaltaiset henkilöt sinänsä tee paljon opetus- ja muuta työtä omaan lukuunsa eri puolilla, mutta Lapin yliopistoon sitoutuneita he eivät ole. Sitoutuneisuus on ainakin allekirjoittaneelle elämistä työyhteisössä ja sen asioista sekä hyvinvoinnista välittämistä. Sitoutuneisuus näkyy oppiaineiden kiinnostavuutena, jatko-opiskelijoiden määränä, opiskelijoiden hyvänä ”läpivirtaamana” ja yhteisten asioiden sujumisena. En kiistä, että vaikkapa tutkimustoimintaa voi olla hyväksi harrastaa muuallakin kuin työhuoneessa Lapin yliopistolla, mutta olennaista olisi löytää tasapaino, jossa kaikki työn osa-alueet saavat asianmukaisen huomionsa.

Sitoutuneisuuden puute tavataan monasti virheellisesti yhdistää puheissa asuinpaikkaan ja ns. ”matkalaukkuelämää” eläviin opettajiin. Valtaosa matkalaukkuopettajista on kuitenkin sitoutuneita, ja he kykenevät hoitamaan työhön liittyvät vastuunsa moitteetta, vaikka eivät paikkakunnalla asukkaan. Yhdistävä piirre näillekin ihmisille on, että he ovat säännöllisesti ja riittävästi läsnä työyhteisössään. He kykenevät vaikuttamaan ja kehittämään työyhteisöä, hoitamaan yhteisiä asioita ja ennen muuta olemaan jatko-opiskeluintressien ym. synnyttämiseksi riittävässä vuorovaikutuksessa opiskelijoiden kanssa. Omien havaintojeni pohjalta oppiaineiden kiinnostavuus on joka suhteessa sidoksissa vastuuopettajien persoonallisiin ominaisuuksiin, jotka eivät tule esiin harvoin luennoidessa ja esim. sähköpostilla kommunikoitaessa.

Sitoutumattomuus yliopistoon on lopulta pois paitsi opiskelijoilta myös siltä henkilökunnan valtaosalta, joka on vahvasti yliopistoon sitoutunutta. On näet niin, että esimerkiksi hallinnollisten tehtävien kuormitus helposti kasautuu niille, jotka eniten muutoinkin tekevät. Samalla tavalla esimerkiksi gradut ja muut opinnäytteet tehdään usein niille opettajille, jotka ovat aktiivisessa henkilökohtaisessa vuorovaikutuksessa opiskelijoiden kanssa ja usein vielä muutoinkin verkostoituneina mukana lukuisissa tutkimushankkeissa. Tarkasteltaessa erilaista tilastomateriaalia tämä tendenssi on helppo havaita. Vähän kärjistäen voikin sanoa, että joidenkin henkilöiden sitoutumattomuus otetaan lopulta sitoutuneiden ”selkänahasta”!

Työnantajan näkökulmasta tarkasteltuna edellä todettu synnyttää ainakin kolmenlaisia ongelmia. Yhtäältä tietyn henkilökunnan osan työpanos jää palkanmaksusta huolimatta hyödyntämättä, ja kokonaistulokset ovat siksi huonompia kuin muutoin. Toisaalta iso osa hyvin sitoutunutta henkilökuntaa ylikuormittuu jatkuvasti, mikä ainakin keskipitkällä aikavälillä huonontaa työhyvinvointia merkittävästi. Kolmanneksi lienee niinkin, minkä olen oman hallintohistoriani opettamana havainnut, että useimmiten huonosti sitoutuneet ovat etunenässä arvostelemassa yliopistohallintoa huonosta tiedottamisesta, vastustamassa erilaisia kehittämishankkeita tai muutoin vain problematisoimassa asioita. Kun elää työyhteisön ulkopuolella, on tietysti mahdotonta tietää miten se toimii!

Yliopistot työnantajina ovat varhemmin lähestyneet sitoutumiskysymystä ennen muuta moraalisen velvoittavuuden kautta. On ajateltu, että kunkin ihmisen moraalijärjestelmä huolehtii siitä, että nautitun palkan vastineeksi on olemassa myös velvoitteita, jotka on asianmukaisesti täytettävä. Yliopistot ovat asiantuntijaorganisaatioita, joten sitoutumisvaatimuksissa on otettava huomioon se, että yliopistohenkilökunnalla on myös sellaisia yliopiston kannalta tärkeitä, mutta ulkopuolisia tehtäviä, joiden hoitaminen työhuoneesta käsin on mahdotonta tai epätarkoituksenmukaista.

Kaikkialla yliopistolaitoksessa on kuitenkin nähtävissä, että nykyisissä tuottavuus- ja rahoituspaineissa sitoutumista ei voida enää jättää kunkin henkilön itseohjautuvuuden varaan. Se ei ole johtanut kaikkien osalta tyydyttävään lopputulokseen. Esimerkiksi Oulun yliopistossa on jo vapusta lähtien edellytetty ohjeistuksessa neljän päivän viikoittaista läsnäoloa työpaikalla samoin kuin rajoitettu mahdollisiin sivutoimiin käytettävää kokonaisaikaa viikko- ja kuukausitasolla. Myös Lapin yliopistossa ollaan valmistelemassa henkilöstösuunnitelmaa, jossa tavalla tai toisella joudutaan ottamaan kantaa sitoutumis-, läsnäolo- ja sivutoimikysymyksiin. Se saanee hallituksen antamien reunaehtojen kautta lopullisen muotonsa syksyn aikana. Selvää on, että yleiset ohjeistukset ovat hankalia, kun ne laaditaan koskemaan kaikkia, myös niitä, jotka ovat hoitaneet työnsä hyvin ja tunnollisesti.

Vaikka sitoutumiskysymys (tämänkin puheenvuoron johdosta) helposti koetaan henkilöstön keskuudessa sensitiivisenä, on muistettava, että sitoutumisongelma on – kuten alussa totesin – vain pienen osan ongelma. Ylivoimainen enemmistö henkilökunnasta voi hyvällä omalla tunnolla katsoa peiliin ja todeta olevansa sitoutuneita ja tekevänsä loistavaa työtä yliopiston, opetuksen, tutkimuksen ja ympäröivän yhteiskunnan parhaaksi.

Hyvää alkanutta lukuvuotta

Markus Aarto
Hallinto- ja lakiasiainjohtaja

29.6.11

University of the Arctic kymmenen vuotta

Lapin yliopistoa tarkastellaan usein suomalaisessa keskustelussa väkimäärältään pienen maakunnan - Lapissa asuu alle neljä prosenttia suomalaisista - maakuntayliopistona. Ainakin yhdessä suhteessa Lapin yliopisto tulee kuitenkin jäämään kansainväliseen yliopistohistoriaan, jopa maailmanhistoriaan: Lapin yliopisto oli tärkeässä roolissa, kun University of the Arctic perustettiin kymmenen vuotta sitten.

Arktinen yliopisto perustettiin vuonna 2001 Rovaniemellä tarjoamaan koulutusta sekä opiskelija-, opettaja- ja tutkijavaihtoa etelän keskuksista katsottuna syrjäisten pohjoisten korkeakoulujen kesken kahdeksassa arktisessa maassa.

Pohjoisten alueiden korkeakoulujen verkosto, Arktinen yliopisto, on kasvanut lähes viisinkertaiseksi kymmenessä vuodessa. Arktinen yliopisto perustettiin kymmenen vuotta sitten 30 korkeakoulun kesken. Tänään mukana on jo 138 yliopistoa, korkeakoulua tai tutkimuslaitosta.

Arktisen yliopiston konsiili kokoontui Lapissa 6.–10.6.2011. Lapin yliopistolla järjestetyssä “Green Growth and the Arctic” -juhlaseminaarissa pääpuhujina olivat mm. Islannin presidentti Ólafur Ragnar Grímsson, Suomen ympäristöministeriön kansliapäällikkö Hannele Pokka ja Ruotsin arktinen suurlähettiläs Gustaf Lind. Seminaarin puheenjohtajana toimi Lapin yliopiston vararehtori Suvi Ronkainen ja University of The Arcticin presidentti Lars Kullerud.

Kullerudin mukaan yksi syy perustaa aikanaan arktisten korkeakoulujen yhteinen verkosto oli saada aiempaa kattavampaa tietoa siitä, miten ilmastonmuutos vaikuttaa pohjoisilla alueilla.

- Voit tietysti tehdä yhteistyötä oman maasi sisällä, mutta joskus hyödyt paremmin tekemällä yhteistyötä yli rajojen muiden pohjoisten alueiden kanssa, koska Lapilla ja Pohjois-Kanadalla voi olla enemmän yhteistä kuin Lapilla ja Helsingillä, Kullerud totesi lehdistön haastattelussa.

Puhuin itse University of the Arcticin iltajuhlassa mikro- ja makrohistorian suhteesta. Mikrohistoriaa edustuvat erilaiset yhden organisaation sisällä, tässä tapauksessa Arktisen yliopiston sisällä, läpikäydyt tapahtumat. Näiden tapahtumien merkitys on kuitenkin täysin toinen kuin pelkkä järjestöhistoriallinen jatkumo, koska tapahtumien kulissit, maailmanhistoria moninaisuudessaan muuttuu taustalla ja antaa mikrohistoriallisille tapahtumille uuden merkityksen. Yksi esimerkki on sosiaalinen media, jonka historia on vasta University of Arcticin historian mittainen ja joka on jo synnyttänyt ensimmäiset vallankumoukset Pohjois-Afrikassa, mutta vaikuttanut myös poronhoitajien työhön tundralla.

Puheessani totesin, että 1980- ja 1990-lukujen yhteiskunnallisen rakennemuutoksen kautta arktisiin alueisiin alettiin liittää mentaalinen stigma, joka tarkoitti kehittymätöntä, heikkoa ja perifeeristä. 2000-luvulla lupaavien luonnonvarojen hyödyntämismahdollisuuksien kautta stigma muuttui logoksi, arktiseksi mantraksi, jota eri kulttuurin tasoilla alettiin toistaa.

Arktisen yliopiston ongelmaksi voi tulla muuttuminen merkityksettömäksi arktiseksi logoksi kapitalististen merkitykseltään inflatorisoituneiden tuotemerkkien mielessä. Arktisen yliopiston vahvuutena voi olla jatkaa kymmenvuotista työtä logojen kaatamiseksi (NO LOGO!) ja moniäänisen tutkimus-, perinne- ja taidetiedon saamiseksi arktisilta alueilta. Silloin Arktinen yliopisto on muuta kuin ilmastonmuutoksen ilmaston sateenvarjo, siitä tulee aito arktinen metayliopisto.

Hyvää Kesää yhden arktisen yliopiston, Lapin yliopiston, yhteisölle toivottaen,

Mauri Ylä-Kotola

25.5.11

Sitoutuminen työhön on tärkeää

Yliopisto on yhteisö, jossa yksilöillä ja heidän osaamisellaan on suuri merkitys. Osaaminen on aina yhdistelmä tietoja ja taitoja. Tässä on tavallaan kysymys kertolaskusta: jos kumpi tahansa tekijä on nolla, niin myös lopputulos on nolla. Oikeastaan tähän kertolaskuun voisi lisätä kolmannenkin tekijän: sitoutumisen omaan työhön ja työyhteisön kehittämiseen. Jos sitoutumisen arvo on alhainen, niin myös kertolaskun lopputulos jää vähäiseksi, vaikka tietoa ja taitoa olisi kuinka paljon.

Lisäksi sitoutumisen tulee ulottua välittömän työyhteisön ulkopuolelle. Virallisesti puhutaan yliopistojen alueellisesta vaikuttavuudesta, mutta todellisuudessa kyse on sitoutumisesta paitsi omaan kotiseutuun, niin myös yhteiskuntaan ja maailmaan laajemminkin. Voidaan sanoa, että yliopisto työntekijöineen on yhteiskunnallinen persoona, joka ei ole pelkkä työantaja. Tämä yliopiston persoonallisuus tuli hyvin näkyviin viikko sitten Åbo Akademissa, jonka promootiossa edustin yliopistoamme.

Ruotsinkieliset taitavat osata akateemiset juhlat paremmin kuin me suomenkieliset, ainakin juomalaulujen osalta. Ensimmäisen kerran kuulin yhden promoottorin puhuvan muuta kuin latinaa – tässä tapauksessa tietysti ruotsia. Pitäisikö meidän ottaa oppia Lapin yliopiston alkukesän 2012 promootiossa ja rohkaista jonkun tiedekunnan promoottori puhumaan ainakin osaksi aikaa saamea!

Tietynlaista suvaitsevaisuutta edusti myös Akademin päätös kutsua M.A. Numminen kunniatohtoriksi. Ratkaisulle oli hyvät perusteet, sillä Numminen on esiintynyt aktiivisesti Ruotsissa ja myös pitänyt Akademissa luentoja muun muassa Wittgensteinista. Esiintyessään kunniatohtoreiden puolesta hän puhui ensiksikin englannin sijasta saksaa ja toiseksi antoi panoksensa päivällisjuhlaan laulamalla Schubertia.

Erityisen tärkeää on professoreiden sekä muiden tutkijoiden ja opettajien sitoutuminen työhönsä. Yhtä hyvin sitä tietysti voidaan edellyttää eri tasoilla hallinnosta vastaavilta henkilöiltä. Sitoutuminen edellyttää tietysti läsnäoloa työpaikalla, missä suhteessa yliopistossamme on parantamisen varaa. Ilman riittävää läsnäoloa työtaakka jakautuu helposti epätasaisesti, eivätkä opiskelijat saa välttämättä riittävää ohjausta.

Kaikkien yliopistojen suurena haasteena on motivoida, jopa puoliksi pakottaa opiskelijoita etenemään määrätietoisesti opinnoissaan. Jos professori ei ole riittävästi tavattavissa, niin se antaa myös opiskelijoille huonon esimerkin tavasta, jolla yliopistossa työskennellään. Professori on toki yleinen toimija, jonka kaikki tehtävät eivät sijoitu työhuoneeseen. Vihreä valo työhuoneen oven pielessä on kuitenkin signaali kaikille muillekin.

Ainakin 1990-luvun lopulla Harvardin yliopistossa oli voimassa sääntö, että professorin tuli normaalisti olla työpaikallaan neljänä päivänä viikossa. Viidennen päivän ja viikonlopun voi sitten käyttää konsultointiin tai golfiin. Yleensäkin amerikkalaisissa yliopistoissa työmoraalin vaatimus on kova. Kun työskentelin Notre Damessa lähes 10 vuotta, ja vaikka olin tutkimuslaitoksen johtajana rehtorin alaisena oma esimieheni vaati, jos jouduin ainelaitoksella siirtämään opetustuntia toiseen ajankohtaan, johtajan nimenomaisen luvan.

Mielestäni on tavattoman tärkeää, että professorit myös opettavat. Tiedän asiasta olevan erilaisia mielipiteitä, mutta uskon, että professorin täytyy opettaa myös perustasolla. On kohtuullista, että opiskelijalla on oikeus kuulla alansa parasta asiantuntijaa, jollainen professori määritelmän mukaan on jo perusopinnoissaan. Totta kai professorin työn pääpaino on tutkinnon loppuvaiheissa ja jatko-opinnoissa, mutta kyllä huomion kohteena täytyy olla koko opiskeluvaiheen sykli. Toinen asia on sitten, jos tuntiopettajan opetus on monipuolisempaa ja inspiroivampaa kuin professorin.

Yliopistoissa on usein aliarvostettu esimiestyön merkitystä. Sitoutuminen ja läsnäolo lähtevät tietysti yksittäisestä henkilöstä, mutta myös valvonnan tulee toimia. Yliopiston johdolla, dekaanit ja laitosten johtajat mukaan lukien, on erityinen tehtävä seurata, että työtehtävät ja sen vaatima läsnäolo realisoituvat myös opetuksessa ja tutkimuksessa.

Lähivuosina kilpailu ja suoritusvaatimukset tulevat kaikissa yliopistoissa kasvamaan, ehkä valitettavasti. Näihin paineisiin ei voi vastata komentotaloudella, vaan yhteisellä sitoutumisella pitämään Lapin yliopisto viihtyisänä ja älyllisesti vireänä työpaikkana, joka ottaa ja pitää ansaitun paikkansa yhteiskunnassa.

Raimo Väyrynen on Lapin yliopiston hallituksen puheenjohtaja

17.5.11

Hallinnon kustannukset

"Jos hallinnon kasvu jatkuu tätä vauhtia, vuonna 2050 yliopistoissa ei ole enää muita kuin hallinnon edustajia" (professori Heikki Patomäki Helsingin Sanomissa)

Otsikossa esitetty väite on tietysti mahdoton, sillä kyllä yliopistossa pitää aina olla tutkimuksen tekijöitä samoin kuin opettajiakin. Väitteen lausujan tarkoitus on herättää huomaamaan kehityksen suuntaa ja käynnistää keskustelua yliopistojen tilasta uuden yliopistolain jälkeisessä tilanteessa. Kannattaa muistaa, että Patomäki oli aikanaan yksi näkyvimmistä lain vastustajista. Lisäksi kannattaa huomata, että jako ”hyviin” eli opettajiin ja tutkijoihin sekä ”pahoihin” eli byrokraatteihin on hedelmätön ja epäanalyyttinen. Hallinto pitää sisällään monia asioita – myös sellaisia, jotka auttavat tutkimuksen ja opetuksen toteuttamisessa kuten esimerkiksi kirjasto, atk-palvelut tai opintoasiainhallinto. Luultavasti aika vähän hallinnon kustannuksiin kirjautuu ”tuottamattoman” byrokraatin palkkoja.

Hallinnon kustannukset ovat yliopistojen budjeteissa suuri menoerä. Siksi onkin kummasteltavaa, ettei hallintokustannuksiin ja niiden paisumiseen kiinnitetä enempää huomiota – ei yliopistoissa eikä ministeriössä. Tieteessä tapahtuu -lehdessä (1/2011) dosentti Kalle Ruokolainen kertoo selvityksestä, jonka mukaan vuodesta 2005 vuoteen 2009 yliopistojen hallintohenkilöiden työvuosien määrä kasvoi noin 12 prosenttia, kun taas opetustyövuodet vähentyivät prosentin verran.
Ruokolaisen selvityksessä raskainta hallintoa pyörittää Helsingin yliopisto, jossa 1.6 opettajaa kohti työskentelee yksi hallintoon kuuluva. Lapin yliopiston hallinto kuuluu keskisarjaan eli täällä vastaava luku on 3:n huitteilla. Paras kehitys 5:n viimeksi kuluneen vuoden aikana löytyy Jyväskylän yliopistosta, jossa yhtä hallintoon kuuluvaa kohti työskenteli vuonna 2009 seitsemän opetus- ja tutkimushenkilöstöön kuuluvaa. Kaikki on tietysti suhteellista mutta kyllä hallinto myös maksaa. Esimerkiksi oman yliopistomme hallinnon palkkakulut olivat viime vuonna 3.5 miljoonaa euroa, mikä on karkeasti samaa tasoa kuin kasvatustieteiden tiedekunnan 60 ihmisen palkkoihin kuluu.

Lapin yo:n hallinnon kustannuksista palkkamenot muodostavat neljänneksen. Suurin yksittäinen menoerä ovat kuitenkin kiinteistömenot, jotka ovat valtaosin vuokria. Lapin yliopiston kiinteistömenot ovat vajaa 6 miljoonaa euroa. Suhteutettuna kasvatustieteiden tiedekunnan vuoden 2011 budjettiin summa on 2 miljoonaa sitä suurempi.

Vaikka hallinto nähdään yliopiston arjessa monesti tarpeettomana, on siitä toki myös paljon hyötyä ja huomattava osa hallinnosta tukee perustoimintoja. Muistutan ajasta, jolloin ei esimerkiksi ollut opintoasianhallintoa. Vielä 1970-luvulla, jolloin itse opiskelin, jokainen opiskelija huolehti itse opintojensa kirjautumisesta henkilökohtaiseen opintokirjaan. Tutkintoon yltävän opiskelun jälkeen opintokirja esitettiin tiedekuntasihteerille ja dekaani myönsi tutkinnon. Nykyinen opintoasiain hallinto on itse asiassa opetuksen ja opiskelun tukemiseen liittyvä palvelu, josta hyötyvät sekä opettajat että opiskelijat.

Yliopistojen hallintoon on otettu malleja liike-elämästä. Niiden soveltamisessa on kuitenkin tärkeää tuntea yliopiston kulttuuri ja yliopistoinstituution olemus. Yliopisto elää ja hengittää moniäänisyydestä. Sen voima ja dynamiikka perustuvat kilpaileville näkemyksille ja kriittisyydelle. Valta ja vallankäyttö on tällaisessa ympäristössä taitolaji. Kovin vieraana ja kavahdettavana koin vapunpäivän aamulehdessä haastatellun Tampereen teknisen yliopiston pankkimaailmasta tulleen hallintojohtaja Tiina Äijälän syntymäpäivähaastattelun. Siinä hän toteaa sanatarkasti:

Tampereen teknilliseen yliopistoon ”…on yritetty tuoda oikeaa johtamista…Kun rehtori ja laitoksen johtajat valittiin (ennen) vaaleilla, johtotehtäviin ei tullut välttämättä samalla tavalla asioista ajattelevia henkilöitä. Kun ajatellaan eri tavalla, on vaikea ohjata yliopistoa tiettyyn suuntaan. Nyt rehtorilla on enemmän valtaa valita ihmiset.”.

Dekaani Kyösti Kurtakko

26.4.11

Opintopolun solmukohtia – Suomalainen korkeakouluopiskelija tilastojen valossa

Opetus- ja kulttuuriministeriön koulutukseen siirtymistä ja tutkinnon suorittamista pohtineen työryhmän muistion mukaan (2010:11, Ei paikoillanne, vaan valmiit, hep!) Suomessa noin kolme neljäsosaa uusista ylioppilaista hakee korkeakoulutukseen välittömästi ylioppilaskirjoitusten jälkeen, mutta vain alle 40 prosenttia heistä saa opiskelupaikan heti: yliopisto-opinnoissa aloittaa 21 % ja ammattikorkeakouluissa 18 %.

Nuoret hakevat yhä uudelleen haluamallaan koulutusalalle, minkä johdosta opintojen aloittaminen venyy. Suomessa korkeakouluopintoihin aloittamisiän mediaani on 21,4 vuotta, mikä on OECD-maiden neljänneksi korkein. Viidennes aloittavista opiskelijoista on yli 26 vuotiaista. Valtaosa uusista opiskelijoista on aiempien vuosien ylioppilaita tai sellaisia, joilla on jo korkeakoulututkinto tai opiskelupaikka korkeakoulussa. Vuoden kuluttua ylioppilastutkinnon suorittamisesta 31 prosentilla on opiskelupaikka ammattikorkeakoulussa ja 27 prosentilla yliopistoissa, kolmen vuoden kuluttua 70 prosentilla on opiskelupaikka joko ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa.

Suomessa 20–29-vuotiaista koulutuksessa on 43 %, mikä on OECD:n korkein, keskiarvo on 25 %. Toisaalta suomalaisista 20–24-vuotiaista miehistä on koulutuksen ulkopuolella ja työttömänä suurempi osuus kuin OECD-maissa keskimäärin. Tämä kertoo myös osaltaan toiselta asteelta korkea-asteelle siirtymisen viiveestä sekä toisen asteen tutkinnon suorittaneiden työhön sijoittumisen ongelmista. 

Keskimääräinen opiskeluaika yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa on Suomessa 4,9 vuotta, kun se on OECD-maissa keskimäärin 4,1 vuotta.  Erityisesti yliopisto-opiskelijoiden opiskeluajat ovat pitkiä. Noin 30 % OECD-maiden korkeakouluopiskelijoista ei saa tutkintoaan valmiiksi. Suomessa luku on 28 %.

Joka vuosi yli 8 000 yliopisto-opiskelijaa keskeyttää opintonsa, kuusi prosenttia kaikista yliopisto-opiskelijoista. Ammattikorkeakoululaisilla vastaava luku on 12 000  eli vajaa kymmenen prosenttia kaikista.

Keskeyttämisen syitä lienee lähes yhtä monta kuin on keskeyttäneitä. Ala voi olla väärä, opintojen ohjaus puutteellista, henkilökohtainen elämänmuutos tai kriisi tekee opiskelusta mahdotonta tai työelämä viekin mennessään. Osa keskeyttäneistä palaa opintojen ääreen myöhemmin, osa ei koskaan.  Moni haaveilee suorittavansa opinnot loppuun, eikä välttämättä edes koe tehneensä väärää  alavalintaa, vaikka työelämä onkin vienyt eri suuntaan.

Ihanteellisen opintopolun haasteellisuus

Ihanteellista olisi, jos nuori ihminen osaisi tehdä oikeat valinnat opintoalansa suhteen, tietäisi omat kykynsä ja kiinnostuksensa kohteet, tuntisi tarjolla olevat koulutusvaihtoehdot, pääsisi aloittamaan unelmiensa opiskelupaikassa heti lukion jälkeen ja voisi asettaa tavoitteekseen sijoittua koulutuksen jälkeen toiveammattiinsa, työllistyen myös heti valmistuttuaan.

Todellisuus ei useinkaan vastaa kuvaa ihanneopiskelijasta. Moni ei vielä lukion jälkeen tiedä, mihin elämässään pyrkii tai kykenee. Jotkut luulevat tietävänsä, mutta joutuvat pettymään: ala ei vastaakaan omia toiveita, tai sitten omat mielenkiinnon kohteet ja arvostukset muuttuvat elämänkokemuksen karttuessa. Eräät saattavat sinnikkäästi pyrkiä vuosikausia samaan opiskelupaikkaan, vaikkei kyseinen paikka ehkä olekaan se ainoa tai edes paras vaihtoehto.

Haluttaessa tehostaa opiskelijan opintopolkua on tärkeää panostaa tulevien opintojen suunnitteluun ja ohjaukseen jo varhaisessa vaiheessa. Suunnittelu ja ohjaus eivät kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että nuori joutuu liian varhain tekemään päätöksiä, jotka sulkevat joitakin ovia lopullisesti.

Ei kukaan opiskelija venytä opintojaan tai niiden aloittamista siksi, että tarkoituksellisesti kuluttaisi mahdollisimman paljon yhteiskunnan varoja. Onnellisinta olisi, että jokainen opiskelija voisi edetä opinnoissaan sujuvasti ja tutkintotavoitteisesti, ja samalla omien unelmien ja tavoitteiden suuntaisesti sekä omaa lahjakkuuttaan ja voimavarojaan kartuttaen. Tämä vastaisi onnistuneimmillaan niitä odotuksia, joita yliopistolle asetetaan perusopetuksen toteuttamiseksi.

Opiskelijan tavoite eittämättä on oppiminen ja laadukkaat opintosuoritukset. Kuitenkin esimerkiksi ”Opiskelijatutkimus 2010 – Korkeakouluopiskelijoiden toimeentulo ja opiskelu” -raportista on luettavissa, että kolmannes opiskelijoista katsoo, että heidän opintonsa ovat edenneet omia tavoitteita hitaammin. Eniten opintoja hidastaa työssäkäynti. Merkittävä osa opiskelijoista (34 %) kokee stressin vaikuttavan opintojen kulkuun heikentävästi. Yliopisto-opiskelijoista 30 prosenttia on sitä mieltä,  ettei heillä ole riittävää rahoitusta opiskeluajalleen. Kolme neljästä opiskelijasta suhtautuu luottavaisesti tulevaisuuteensa ja työllistymiseensä. Yliopisto-opiskelijoista 56 prosenttia ja ammattikorkeakouluopiskelijoista 62 prosenttia arvioi, että omalla alalla on tulevaisuudessa hyvä työllisyystilanne. Kaikista opiskelijoista 30 prosenttia pelkää jäävänsä työttömäksi valmistumisen jälkeen.

Pitkittyneiden opintojen tuska

Tutkimukset ja selvitykset osoittavat (mm. http://www.pathwaystoadulthood.org/about/; http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2010/opintojen_nopeuttaminen.html?lang=fi&extra_locale=fi ), että hidas siirtymä koulutusasteelta toiselle ja pitkittyneet opinnot ennustavat tyytymättömyyttä myöhemmin elämässä. Hitaat siirtymät ja myöhäinen valmistuminen siirtävät perheen perustamista ja työllistymistä. Opintojen pitkittyminen lisää uupumusta, erityisesti kyynisyyden ja riittämättömyyden tunteita, ja tämä taas vähentää opiskeluintoa sekä ennustaa myöhempää masentuneisuutta. Opintojen sujuminen ja onnistuneet opiskelutulokset heijastuvat näin opiskelijan hyvinvointiin elinikäisenä projektina.

Huomio opiskelun esteettömyyteen

Yliopiston tulee pitää huolta sen jokaisesta opiskelijasta. Opiskelijan tuen tarve vaihtelee, ja passiiviset opiskelijat voivat jäädä täysin sivuutetuiksi, unohtua tyystin. Opiskelijoilla on erilainen tapa toimia, oppia, hahmottaa ja prosessoida tietoa. Heillä voi olla oppimisvaikeuksia, jotka ilmenevät esimerkiksi kirjoittamisvirheinä, estyneisyytenä tai jännittyneisyytenä, tenttiahdistuksena, ajankäytön hallinnan vaikeuksina, motivaatiopulmina tai tarkkaavaisuuden häiriönä ja aloitteellisuuden puutteena. Yliopisto-opetuksen ja opiskelun tulee tukea fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista esteettömyyttä, joka sallii ja tukee oppimistyyliltään, –strategialtaan tai –ominaisuuksiltaan erilaisten oppijoiden opiskelua.

Aktiivisia ja motivoidusti opiskelevia on niinkin helppo ohjata, mutta miten saada passiivisimmat opiskelijat innostumaan? Näille opiskelijoille ei riitä pelkkä tieto siitä, opettaja/ohjaaja on tavoitettavissa. On todettu (Lindblom-Ylänne 2004), että ohjauksesta hyötyvät nopeimmin edistyvät opiskelijat, jotka haluavat menestyä opinnoissaan entistäkin paremmin. Ne opiskelijat, joilla on eniten ongelmia, hyötyvät ohjauksesta vähiten – tai ainakin hitaimmin. He eivät tunnista ongelmiaan eivätkä myöskään kykene näkemään neuvojen arvoa. Heidän minäpystyvyysuskomuksensa ovat heikot ja he tarvitsevat runsaasti ohjausta ja kärsivällisyyttä. Edelleen on todettu, että opetusteknologian käyttötaidot heijastuvat yliopisto-opiskelijoiden opintomenestykseen (Lindblom-Ylänne & Pihlajamäki 2003). Oppimisalustan käytön tekniset ongelmat ovat yhteydessä heikkoon menestykseen ja toisinpäin: mitä vähemmän ongelmia, sitä aktiivisempi on opiskelualustan käyttö ja sitä paremmat opiskelutulokset.

YTHS:n opiskelijaterveystutkimuksen (Kunttu & Huttunen 2008) mukaan vain hieman yli puolet korkeakouluopiskelijoista kokee kuuluvansa johonkin opiskeluun liittyvään ryhmään. Noin kolmannes ei koe kuuluvansa yhteenkään ryhmään. Susanna Lähteenojan (2010) väitöskirjatutkimuksessa ”Uusien opiskelijoiden integroituminen yliopistoon – Sosiaalipsykologinen näkökulma” yli puolet tutkimukseen osallistuneista 270 yliopiston uudesta opiskelijasta ei ollut kertaakaan keskustellut opettajan kanssa tieteellisistä kysymyksistä, opintojen sujumisesta tai vaikeuksista tai tulevaisuudensuunnitelmista.

Kaarina Määttä
Vararehtori

29.3.11

Tieteellinen ajattelu, luovuus ja strategiset indikaattorit

Kaikkien ammattien harjoittamisen perimmäisenä edellytyksen on toimintaan kotiutuminen. Toimintaan kotiutuminen, siihen asettautuminen antaa pohjan luovuudelle joka ei ole ennalta asetetun päämäärän toteuttamista vaan mahdollisen huomaamista ja todeksi tuottamista. Ajattelun yhteydessä tätä luovuutta kuvataan osana mietiskelevää ajattelua, jolloin heideggerilaisittain käytettäisiin termiä tekhne. ”Tekhne ei viittaa vain taitoon ja tietoon, joka koskee materiaalin käsittelyä ja siitä valmistamista käsin tekemisenä, vaan taitotiedon omaksumiseen kotiutumisena.” (Parviainen 2006, 218.) Kun on syvällisesti kotonaan siinä mitä tekee, ei enää ajattele tekemistä suorituksena vaan luo uutta toiminnan sydämestä eli taitojen ja toiminnan itsensä mielen kannattelemana.

Itselleni tuohon edellä kirjoitettuun kiteytyy uuden yliopistolaitoksen aiheuttama hämmennys. Olenko enää kotona siinä toiminnassa, siinä työssä, jota teen? Tai, mihin toimintaan uusi yliopistolaitos indikaattoriohjauksineen, strategisine profiloitumisineen ja vertailemalla henkilöstön suoriutumista suhteessa valmiiksi asetettuihin tulostavoitteisiin, meitä kotouttaa? Entä minkälaiseen toimintaan itse, tiedevararehtorina, yliopistoyhteisöä kannustan.

Akateemisen tutkijan kannalta kyse on kahdesta asiasta: tieteellisen ajattelun luonteesta ja siitä miten yliopistolaitoksen perustehtävää voi toteuttaa uuden yliopistolaitoksen toimintaympäristössä. Se jalkauttaa systemaattisesti ensin yliopiston, sitten tutkijoiden ja opettajien arkeen yhä enemmän tehtäviä, joiden logiikka on teknisrationaalinen: niissä toiminta ositetaan ja osia arvioidaan esimerkiksi taloudellisen kannattavuuden tai -indikaattorien taustoittamana, tehokkaan ajankäytön kannalta, osana ennalta asetettuja päämääriä.

Tieteellinen ajattelu on systemaattista ja kriittistä, mutta samalla se on uutta luovaa. Systemaattisuus ja kriittisyys ovat tutkimuksellisia välineitä arvioida aiemmin tiedettyä ja uutena esitettyä. Tieteellisen ajattelun perimmäisenä tavoitteena kuitenkin on tavoittaa uutta ja avata mahdollisuuksia olipa kyse uusista tieteellisistä keksinnöistä tai yhteiskunnallisen keskustelun itsestäänselvyyksien avaamisesta. Tämä tavoite edellyttää kykyä ja mahdollisuutta mietiskelevään ajatteluun: tekhneen. Mietiskelevä ajattelu ei ole ajattelun tekniikoita eikä ennalta asetettujen päämäärien tavoittelemista. Tieteellisten keksintöjen tai innovaatioiden historia on kuvausta siitä, miten intohimoinen, systemaattinen tutkiminen ja tästä itsestään kumpuava luovuus konkretisoituvat oivalluksiksi. Tieteellisen ajattelun idea on myös historiallisesti ollut osa yliopistolaitoksen erityisyyttä siitäkin huolimatta, että organisaationa yliopistolaitoksen rakenne on vaihdellut. Yliopiston tehtävänä on tieteelliseen tutkimukseen, siis tieteelliseen ajatteluun, perustuva opetus. Laitoksena yliopisto on sietänyt etsimistä, erilaisten ajattelusuuntien syntymistä, uusien, joskus huimienkin ajatusten esittämistä vaikka samaan instituutioon kuuluu myös vahva uuden kritisointisointi ja koulukuntien väliset kiistat.

Kun nyt katson paikaltani arkea uudessa yliopistolaitoksessa, huomaan pala palalta, miten juuri tämä tietynlaiseen ajattelun ja toiminnan osaamiseen, tietynlaiseen työhön kotiutumiseen perustuva luovuuden ala on vaarassa kutistua. On yhä vähemmän, esimerkiksi opetuksellisia hetkiä, joita ei taustalla määrittelisi valmiiksi asetetut oppimissisällölliset tavoitteet tai onnistumisen arviointi keskinäiseen vertailtavuuteen ja mitattavuuteen pyrkivien kysymysten kautta, siis ennalta tiedettyyn perustuen. Ja on yhä vähemmän tutkimuksellista puhetta, jossa säihkyy innostus ja uteliaisuus – yhä enemmän puhetta, jossa täytetään strategisten kärkien tai painoalueiden tehtävää tai ollaan ensisijaisesti huolissaan laatuindikaattoreiden täyttymisestä. Itsekin toistan tätä puhetta: läpinäkyvyys, palautejärjestelmän laadukkuus, tutkimus- ja osaamisalueiden strateginen profilointi, tutkimuksen laadun ja vaikuttavuuden arviointi... Oudot ja ennakoimattomat kysymykset ovat harvassa.

Entä sitten, kysyisi kyynikko tai uuden yliopistolain henkeä jalkauttava tiedepoliittinen johto, mitä väliä noilla pohdinnoilla on, siis kenellekään muulle kuin filosofille, jolle pohdinta mietiskelevän ajattelun ehdoista voi olla teoreettisesti ja käsitteellisesti kiinnostavaa. Hyvin paljon, väittäisin. Yliopistot ovat olleet ajattelun ja uudelleen ajattelun, idearikkaita ja joskus idealistisia tiedon tuottajia ja tietämisen mahdollistajia. Ne ovat muodostaneet innovoivan ’parviälyn’: kollektiivisen toimintakulttuurin, joka arvostaa oivalluksia ja avauksia. Nyt tämä toimintakulttuuri on valjastettu osaksi innovaatiojärjestelmää, jonka tehtävänä on tuottaa erikoistumisen ja keskinäisen kilpailun logiikalla innovaatiotuotteita – tai ainakin tällaisiin johtavia elementtejä. Tätä innovaatiojärjestelmää ei oikeastaan pystytä johtamaan sisällöllisen mielekkyyden kautta. Sen sijaan sille asetetaan tavoitteita ja osoitetaan ulkoapäin suuntia, joihin pyrkimisen oletetaan täyttävän elinkeinoelämän innovaatioiden tarpeen. Tavoitteisiin ja suuntiin kannustetaan virittämällä korkeakoulupoliittisen kilpajuoksun ja saneerauspelin tunnelma.

En ole varma, mitä vastaan hangoittelen. Tiedän varmasti, että strateginen suunnittelu päätyy turhan usein suljettujen kysymysten sarjaan: strategian toteuttaminen on ennalta-asetettujen odotusten täyttämistä. Yhtä varmasti tiedän, ettei ’vanhan yliopistolaitoksen’ vapaus johtanut aina tieteellisen ajattelun ytimestä lähtevään toimintaan vaan myös esimerkiksi erilaiseen oppiaineiden rajanvetokamppailuun ja toistavaan ajatteluun. Aivan varmasti en tiedä, mistä olen henkilökohtaisesti huolissani: siitäkö, että niin harvoin tunnen enää osallistuvani toimintaan, joka kannattaa uuden tiedon muodostumista vaiko siitä, että alan todellakin kotoutua indikaattoriohjauksen ja strategisen ennalta-arvattavuuden maailmaan.

Toimintaympäristöä ei voi toivoa pois: yliopistojen rahoitusmalli, toiminnan arviointi ja strateginen johtaminen yksinkertaisesti pakottavat teknis-rationaalisiin toimintatapoihin. Johdon tehtävänä kuitenkin olisi sellaisten ratkaisujen löytäminen, joilla suojella tieteellistä ajattelua samalla kun toimintaympäristön vaateet on otettava huomioon. Kaikille yliopistoille yhteinen kysymys onkin se, miten huomioida toimintaympäristön muutos ja samalla säilyttää tieteellisen ajattelu- ja toimintatavan ydin: halu, kyky ja mahdollisuus uuden tiedon luomiseen, arvaamattomuuden ja moniparadigmaattisuuden sieto sekä avointen kysymysten ja tutkimuksen julkisuuden eetos.

Heidegger, Martin (1971): Building, Dwelling, Thinking. Teoksessa Poetry, Language and Thought. Harper & Row, New York. 143-161.
Parvianen, Jaana (2006): Meduusan liike. Mobiiliajan tiedonmuodostuksen filosofiaa. Gaudeamus, Helsinki.

Suvi Ronkainen
Vararehtori, YTT
Tutkimusmenetelmien professori, tutkijakoulun johtaja

21.3.11

Korkeakoulukonsernin palvelukeskus – totta vai tarua?

Lapin yliopiston, Rovaniemen ammattikorkeakoulun, Kemi-Tornion ammattikorkeakoulun sekä jälkimmäisiä ylläpitävien kuntayhtymien kesken muodostettu Lapin korkeakoulukonserni on muutaman vuoden aikana vakiinnuttanut paikkansa ja löytänyt omat kehitysuomansa. Silti moni asia konserniyhteistyössä on vielä kesken ja monen asian eteenpäinmeno on turhauttavankin hidasta.

Yksi näistä ikuisuusasioista on ollut korkeakoulukonsernin palvelukeskuksen perustaminen. Ajatus yhteisestä yksiköstä, joka tuottaa korkeakoulujen ja kuntayhtymien tarvitsemia tukipalveluita on jo usean vuoden takaa ja konkreettista synnyttämistyötäkin on tehty jo parin vuoden ajan, mutta valmista ei ole tullut. Tie on ollut pitkä ja kivinen, vaikka sen olisi luullut olevan helppo.

Osaltaan vaikeus palvelukeskuksen synnyttämisessä on ollut seurausta siitä, että lainsäädäntö ei tunne korkeakoulukonserni–tyyppisten yhteenliittymien hallinnoimia yhteisiä yksiköitä. Esitys Opetus- ja kulttuuriministeriölle tämänkaltaisen lainsäädännön aikaansaamiseksi ei myöskään ole johtanut konkreettisiin tuloksiin, minkä vuoksi palvelukeskuksen rakentamisessa on ollut välttämätöntä tukeutua yksityisoikeudellisiin instrumentteihin – osakeyhtiöön, osuuskuntaan ja sopimusmalliin.

Näistä kaikkia kolmea selvitettiin varsin laajasti ja hyvin pian kävi ilmeiseksi, että agendalla olleet rakenteelliset mallit eivät sovi eri sopijapuolille tai sitten niihin liittyy sellaisia taloudellisia ja toiminnallisia riskejä, joiden hallinta on mahdotonta tai vaikeaa. Jokaiseen malliin näet liittyy omat ongelmansa. Pitkän ja osin hupaisankin prosessin jälkeen palvelukeskusta päätettiin joulun alla 2010 ryhtyä rakentamaan sopimuspohjalta, josta itse asiassa selvitystyö alun perin vuonna 2009 käynnistettiin. Toiveissa on, että korkeakoulukonsernin päätöksentekoelimet ja kunkin osapuolen hallitukset saisivat päätettyä palvelukeskusta koskevasta sopimuksesta ja johtosäännöstä 4.4.2011.

Kun olen melko läheltä keskiötä seurannut palvelukeskuksen perustamisprosessia, voi perustellusti todeta, että prosessista on vaikeata jakaa tyylipisteitä. Prosessi käynnistyi nähdäkseni väärästä päästä eli ennen päätöksiä palvelukeskuksen rakenteesta perustettiin työryhmiä valmistelemaan toimintojen konkreettista yhteensovittamista. Ei ymmärretty, että moni toiminnallinen kysymys voidaan ratkaista vasta rakenteellisten ratkaisujen jälkeen. Vaikka valmisteluryhmät tekivät hyvää työtä, jäi tämä vaihe siksi paljossa paperityön asteelle ja johti valtavaan turhautumiseen. Monet saamani kommentit ovat olleet sen suuntaisia, että palataan valmisteluryhmissä asiaan sitten, kun johto on saanut palikkansa järjestykseen. Koko konserniyhteistyön kannalta tämä on tietysti ollut varsin kiusallista.

Vaikka rakenteellisia ratkaisuja on paljossa viivyttänyt tällaisen yhteisrakenteen ainutlaatuisuus, ovat viivästyksen syyt myös moninaisempia. Ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, mitä palveluja tarjotaan yhteisesti, millä rakenteella, mikä on kunkin taloudellinen rastitus, miten palvelujen saatavuus turvataan jne. Siitä huolimatta, että konserniyhteistyön kehittymisen kannalta näiden keskustelujen käyminen on eittämättä ollut tarpeellista on selvää, että monin osin kyse on ollut myös haluttomuudesta heittäytyä uuteen ja purkaa totuttuja toimintamalleja. Kun ei ole haluttu tehdä päätöksiä on aina selvitetty ja selvitetty lisää selviä asioita. Selvää on, että tämä ei johda pitkässä juoksussa muuhun kuin turhautumiseen.

Kaikenlaisen perustamisvaiheen kohelluksen jälkeen on nyt kuitenkin aika vähitellen ottaa askel eteenpäin toiminnalliseen yhteistyöhön niillä palvelualueilla, joista palvelukeskus muodostuu. Sopimusmallinen palvelukeskus mahdollistaa toimintojen yhteen kokoamisen saumattomasti. Hallinnollisesta ja opettavaisesta prosessista viisastuneena on nyt aika keskittyä toiminnalliseen yhteistyöhön ja sen kehittämiseen palvelualueilla. Oikein järjestettynä palvelukeskus kykenee tuottamaan laadukkaita, toimivia ja kustannustehokkaita palveluja kaikille sen osapuolille olematta kuitenkaan mikään trendikäs tuottavuusautomaatti.

Markus Aarto
Hallinto- ja lakiasiainjohtaja

14.3.11

Yliopistouudistuksen perintö

Vuosina 1972–1974 opetusministerinä toiminut Ulf Sundqvist totesi 1970-luvun yliopistouudistuksesta keskusteltaessa, että jokainen aikakausi tuottaa omanlaisensa näköisen yliopiston. Antti Herlin lainasi tätä ajatusta Aalto-yliopiston perustamistilaisuudessa. Yliopistot muuttuivat 1. tammikuuta 2010 uuden yliopistolain myötä valtion virastoista julkisoikeudellisiksi yksiköiksi. Yliopistosta tuli itse omaisuuttaan hallinnoiva autonominen oikeushenkilö. Vuosi on lyhyt aika arvioida yliopistouudistusta oman aikamme kuvana.

Yliopistolain uudistus kasvatti yliopistojen taloudellista autonomiaa. Jo ennen uutta yliopistolakia yliopistot tekivät laajasti tilaustutkimuksia ja konsultaatiota yhteistyössä elinkeinoelämän kanssa. Yliopistolain muutoksen kautta yliopistot käynnistivät aktiivisen varainkeruun yliopiston rahastoidun peruspääoman kasvattamiseksi. Pääoman kerääminen ei kuitenkaan yksin ratkaise yliopiston rahoitusta. Jotta Lapin yliopisto kykenisi maksamaan kulunsa pääoman tuotoilla, pitäisi pääomaa olla vähintään 1 miljardi euroa.

Yliopistolain tausta-ajatuksena oli korkeimman koulutuksen ulkoistaminen valtiokonsernista erillisille oikeushenkilöille eli yliopistoille. Opetusministeriö on yliopistojen yksi asiakas, joka ostaa koulutusta ja tutkimusta Suomen valtion tarpeisiin yliopistoilta. Toinen yliopistojen asiakas on esimerkiksi Euroopan unioni, joka ostaa Euroopan tutkimusalueen kilpailukykyä vahvistavaa tieteellistä tutkimusta. Jatkossa yliopistojen rahoituspohjaa laajennetaan edelleen niin, että asiakaskirjo monipuolistuu. Suomessa ei kuitenkaan yliopistosektorilla valitse vapaa kilpailu, vaan myös yksityisoikeudelliset yliopistot on nimetty yliopistolaissa.

Säätiöyliopistojen osalta säätiölain ja perustuslain takaaman yliopistojen autonomian yhteensovittaminen lainavalmistelussa oli oma haasteensa ja perustuslaki voitti. Julkisoikeudellisissa yliopistoissa osakeyhtiöiden yhtiökokousta vastaa yliopistokollegio, joka valitsee ulkopuoliset jäsenet yliopiston hallitukseen. Hallituksen sisäiset jäsenet valitaan vaaleilla. Yhtiökokouksessa omistajien valtaa käyttävät henkilökunta ja opiskelijat. Kun jokin yliopisto käynnistää yhteistoimintamenettelyt henkilöstön määrän vähentämiseksi tuotannollisista ja taloudellisista syistä johtuen, tämä toimenpide kohdistuu itse asiassa yliopistoyhteisön omistajanvaltaa käyttäviin jäseniin.

Yliopistouudistus onkin laajasti väärinymmärretty esimerkiksi henkilöstöjärjestöjen piirissä. Kun yliopiston rehtori toimi vanhassa yliopistossa päällikköviraston virastoesimiehenä, joka käytti valtion valtaa, vaikka olikin demokraattisesti valittu, niin uudessa mallissa rehtori on toimitusjohtaja, jonka valitsee yliopiston hallitus, joka puolestaan saa valtansa yhtiökokoukselta eli yliopistokollegiolta. Henkilöstön vaikutusmahdollisuudet yliopiston päätöksentekoon ovat tosiasiassa vahvistuneet uuden yliopistolain myötä. Näitä vaikutusmahdollisuuksia ei vain vielä ole osattu käyttää. Yliopiston henkilöstö ja opiskelijat linjaavat itse edustajia hallintoelimiin valitessaan, onko yliopiston tärkein arvo sivistys, luovuus, kansainvälinen kilpailukyky vai esimerkiksi ekokatastrofin välttäminen kestävästä kehityksestä huolehtimalla.

Kun yliopistolain yhtenä tavoitteena oli yliopiston johtamisen muuttaminen osakeyhtiömalliseksi, tämä ei toteutunut kuin osittain. Tilanne on sikäli paradoksaalinen, että toimitusjohtajan esimiehinä ja -naisina hallituksessa on enemmistö hänen omia alaisiaan. Myös yhtiökokouksessa valtaa käyttävät toimitusjohtajan alaiset. Yliopiston oikeusmuotoa voisikin verrata kuntaan, jossa kunnan työntekijät ovat samanaikaisesti kunnan vaaleilla valittuja päättäjiä tai henkilöstön omistamaan osuuskuntaan tai työntekijöiden tasasuuruisesti omistamaan osakeyhtiöön. Julkisuudessa yliopistolain valmisteluvaiheessa esillä ollut mielikuva, että yliopistojen omistus siirtyy kansainvälisille pääomasijoittajille tai keinottelijoille, osoittautui täysin vääräksi.

Yliopistouudistusta tulee lähivuosina täydentämään ammattikorkeakoulujen uudistus. Uudistus koskee sekä ammattikorkeakoulujen hallintoa että strategisia tavoitteita. Ammattikorkeakoulujen uudeksi oikeusmuodoksi on esitetty osakeyhtiötä. Tämän mallin heikkous voi käytännön toiminnan tasolla olla se, että ammattikorkeakoulutus irtautuu liiaksi toisen asteen ammatillisesta koulutuksesta. Nykymallissa toinen aste ja ammattikorkeakoulutus ovat olleet tiiviissä yhteydessä koulutuskuntayhtymien ylläpitämissä ammattikorkeakouluissa. Kun Lapissa 2000-luvun alkuvuosina suunniteltiin Rovaniemen ja Kemi-Tornion ammattikorkeakoulujen yhdistämistä, esteeksi nousi ylläpitomalli. Uudessa mallissa tätä estettä ei ole, koska osakeyhtiöllä voi olla useita omistajia, mm. kuntia tai koulutuskuntayhtymiä.

Lapissa käynnistetty poliittinen innovaatio, yliopiston ja ammattikorkeakoulut toisiaan täydentäväksi rakenteeksi kokoava korkeakoulukonserni odottaa uudelta ammattikorkeakoululailta selkeää määrittelyä korkeakoulujen välisestä yhteistyöstä. Jo nykylainsäädännön kautta on pystytty rakentamaan yhteisiä instituutteja sekä kirjasto ja kielikeskus, mutta joustavampi ja selkeämpi lainsäädäntöpohja helpottaisi yhteisten rakenteiden hallintoa.

Mauri Ylä-Kotola
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rehtori.