29.3.11

Tieteellinen ajattelu, luovuus ja strategiset indikaattorit

Kaikkien ammattien harjoittamisen perimmäisenä edellytyksen on toimintaan kotiutuminen. Toimintaan kotiutuminen, siihen asettautuminen antaa pohjan luovuudelle joka ei ole ennalta asetetun päämäärän toteuttamista vaan mahdollisen huomaamista ja todeksi tuottamista. Ajattelun yhteydessä tätä luovuutta kuvataan osana mietiskelevää ajattelua, jolloin heideggerilaisittain käytettäisiin termiä tekhne. ”Tekhne ei viittaa vain taitoon ja tietoon, joka koskee materiaalin käsittelyä ja siitä valmistamista käsin tekemisenä, vaan taitotiedon omaksumiseen kotiutumisena.” (Parviainen 2006, 218.) Kun on syvällisesti kotonaan siinä mitä tekee, ei enää ajattele tekemistä suorituksena vaan luo uutta toiminnan sydämestä eli taitojen ja toiminnan itsensä mielen kannattelemana.

Itselleni tuohon edellä kirjoitettuun kiteytyy uuden yliopistolaitoksen aiheuttama hämmennys. Olenko enää kotona siinä toiminnassa, siinä työssä, jota teen? Tai, mihin toimintaan uusi yliopistolaitos indikaattoriohjauksineen, strategisine profiloitumisineen ja vertailemalla henkilöstön suoriutumista suhteessa valmiiksi asetettuihin tulostavoitteisiin, meitä kotouttaa? Entä minkälaiseen toimintaan itse, tiedevararehtorina, yliopistoyhteisöä kannustan.

Akateemisen tutkijan kannalta kyse on kahdesta asiasta: tieteellisen ajattelun luonteesta ja siitä miten yliopistolaitoksen perustehtävää voi toteuttaa uuden yliopistolaitoksen toimintaympäristössä. Se jalkauttaa systemaattisesti ensin yliopiston, sitten tutkijoiden ja opettajien arkeen yhä enemmän tehtäviä, joiden logiikka on teknisrationaalinen: niissä toiminta ositetaan ja osia arvioidaan esimerkiksi taloudellisen kannattavuuden tai -indikaattorien taustoittamana, tehokkaan ajankäytön kannalta, osana ennalta asetettuja päämääriä.

Tieteellinen ajattelu on systemaattista ja kriittistä, mutta samalla se on uutta luovaa. Systemaattisuus ja kriittisyys ovat tutkimuksellisia välineitä arvioida aiemmin tiedettyä ja uutena esitettyä. Tieteellisen ajattelun perimmäisenä tavoitteena kuitenkin on tavoittaa uutta ja avata mahdollisuuksia olipa kyse uusista tieteellisistä keksinnöistä tai yhteiskunnallisen keskustelun itsestäänselvyyksien avaamisesta. Tämä tavoite edellyttää kykyä ja mahdollisuutta mietiskelevään ajatteluun: tekhneen. Mietiskelevä ajattelu ei ole ajattelun tekniikoita eikä ennalta asetettujen päämäärien tavoittelemista. Tieteellisten keksintöjen tai innovaatioiden historia on kuvausta siitä, miten intohimoinen, systemaattinen tutkiminen ja tästä itsestään kumpuava luovuus konkretisoituvat oivalluksiksi. Tieteellisen ajattelun idea on myös historiallisesti ollut osa yliopistolaitoksen erityisyyttä siitäkin huolimatta, että organisaationa yliopistolaitoksen rakenne on vaihdellut. Yliopiston tehtävänä on tieteelliseen tutkimukseen, siis tieteelliseen ajatteluun, perustuva opetus. Laitoksena yliopisto on sietänyt etsimistä, erilaisten ajattelusuuntien syntymistä, uusien, joskus huimienkin ajatusten esittämistä vaikka samaan instituutioon kuuluu myös vahva uuden kritisointisointi ja koulukuntien väliset kiistat.

Kun nyt katson paikaltani arkea uudessa yliopistolaitoksessa, huomaan pala palalta, miten juuri tämä tietynlaiseen ajattelun ja toiminnan osaamiseen, tietynlaiseen työhön kotiutumiseen perustuva luovuuden ala on vaarassa kutistua. On yhä vähemmän, esimerkiksi opetuksellisia hetkiä, joita ei taustalla määrittelisi valmiiksi asetetut oppimissisällölliset tavoitteet tai onnistumisen arviointi keskinäiseen vertailtavuuteen ja mitattavuuteen pyrkivien kysymysten kautta, siis ennalta tiedettyyn perustuen. Ja on yhä vähemmän tutkimuksellista puhetta, jossa säihkyy innostus ja uteliaisuus – yhä enemmän puhetta, jossa täytetään strategisten kärkien tai painoalueiden tehtävää tai ollaan ensisijaisesti huolissaan laatuindikaattoreiden täyttymisestä. Itsekin toistan tätä puhetta: läpinäkyvyys, palautejärjestelmän laadukkuus, tutkimus- ja osaamisalueiden strateginen profilointi, tutkimuksen laadun ja vaikuttavuuden arviointi... Oudot ja ennakoimattomat kysymykset ovat harvassa.

Entä sitten, kysyisi kyynikko tai uuden yliopistolain henkeä jalkauttava tiedepoliittinen johto, mitä väliä noilla pohdinnoilla on, siis kenellekään muulle kuin filosofille, jolle pohdinta mietiskelevän ajattelun ehdoista voi olla teoreettisesti ja käsitteellisesti kiinnostavaa. Hyvin paljon, väittäisin. Yliopistot ovat olleet ajattelun ja uudelleen ajattelun, idearikkaita ja joskus idealistisia tiedon tuottajia ja tietämisen mahdollistajia. Ne ovat muodostaneet innovoivan ’parviälyn’: kollektiivisen toimintakulttuurin, joka arvostaa oivalluksia ja avauksia. Nyt tämä toimintakulttuuri on valjastettu osaksi innovaatiojärjestelmää, jonka tehtävänä on tuottaa erikoistumisen ja keskinäisen kilpailun logiikalla innovaatiotuotteita – tai ainakin tällaisiin johtavia elementtejä. Tätä innovaatiojärjestelmää ei oikeastaan pystytä johtamaan sisällöllisen mielekkyyden kautta. Sen sijaan sille asetetaan tavoitteita ja osoitetaan ulkoapäin suuntia, joihin pyrkimisen oletetaan täyttävän elinkeinoelämän innovaatioiden tarpeen. Tavoitteisiin ja suuntiin kannustetaan virittämällä korkeakoulupoliittisen kilpajuoksun ja saneerauspelin tunnelma.

En ole varma, mitä vastaan hangoittelen. Tiedän varmasti, että strateginen suunnittelu päätyy turhan usein suljettujen kysymysten sarjaan: strategian toteuttaminen on ennalta-asetettujen odotusten täyttämistä. Yhtä varmasti tiedän, ettei ’vanhan yliopistolaitoksen’ vapaus johtanut aina tieteellisen ajattelun ytimestä lähtevään toimintaan vaan myös esimerkiksi erilaiseen oppiaineiden rajanvetokamppailuun ja toistavaan ajatteluun. Aivan varmasti en tiedä, mistä olen henkilökohtaisesti huolissani: siitäkö, että niin harvoin tunnen enää osallistuvani toimintaan, joka kannattaa uuden tiedon muodostumista vaiko siitä, että alan todellakin kotoutua indikaattoriohjauksen ja strategisen ennalta-arvattavuuden maailmaan.

Toimintaympäristöä ei voi toivoa pois: yliopistojen rahoitusmalli, toiminnan arviointi ja strateginen johtaminen yksinkertaisesti pakottavat teknis-rationaalisiin toimintatapoihin. Johdon tehtävänä kuitenkin olisi sellaisten ratkaisujen löytäminen, joilla suojella tieteellistä ajattelua samalla kun toimintaympäristön vaateet on otettava huomioon. Kaikille yliopistoille yhteinen kysymys onkin se, miten huomioida toimintaympäristön muutos ja samalla säilyttää tieteellisen ajattelu- ja toimintatavan ydin: halu, kyky ja mahdollisuus uuden tiedon luomiseen, arvaamattomuuden ja moniparadigmaattisuuden sieto sekä avointen kysymysten ja tutkimuksen julkisuuden eetos.

Heidegger, Martin (1971): Building, Dwelling, Thinking. Teoksessa Poetry, Language and Thought. Harper & Row, New York. 143-161.
Parvianen, Jaana (2006): Meduusan liike. Mobiiliajan tiedonmuodostuksen filosofiaa. Gaudeamus, Helsinki.

Suvi Ronkainen
Vararehtori, YTT
Tutkimusmenetelmien professori, tutkijakoulun johtaja

21.3.11

Korkeakoulukonsernin palvelukeskus – totta vai tarua?

Lapin yliopiston, Rovaniemen ammattikorkeakoulun, Kemi-Tornion ammattikorkeakoulun sekä jälkimmäisiä ylläpitävien kuntayhtymien kesken muodostettu Lapin korkeakoulukonserni on muutaman vuoden aikana vakiinnuttanut paikkansa ja löytänyt omat kehitysuomansa. Silti moni asia konserniyhteistyössä on vielä kesken ja monen asian eteenpäinmeno on turhauttavankin hidasta.

Yksi näistä ikuisuusasioista on ollut korkeakoulukonsernin palvelukeskuksen perustaminen. Ajatus yhteisestä yksiköstä, joka tuottaa korkeakoulujen ja kuntayhtymien tarvitsemia tukipalveluita on jo usean vuoden takaa ja konkreettista synnyttämistyötäkin on tehty jo parin vuoden ajan, mutta valmista ei ole tullut. Tie on ollut pitkä ja kivinen, vaikka sen olisi luullut olevan helppo.

Osaltaan vaikeus palvelukeskuksen synnyttämisessä on ollut seurausta siitä, että lainsäädäntö ei tunne korkeakoulukonserni–tyyppisten yhteenliittymien hallinnoimia yhteisiä yksiköitä. Esitys Opetus- ja kulttuuriministeriölle tämänkaltaisen lainsäädännön aikaansaamiseksi ei myöskään ole johtanut konkreettisiin tuloksiin, minkä vuoksi palvelukeskuksen rakentamisessa on ollut välttämätöntä tukeutua yksityisoikeudellisiin instrumentteihin – osakeyhtiöön, osuuskuntaan ja sopimusmalliin.

Näistä kaikkia kolmea selvitettiin varsin laajasti ja hyvin pian kävi ilmeiseksi, että agendalla olleet rakenteelliset mallit eivät sovi eri sopijapuolille tai sitten niihin liittyy sellaisia taloudellisia ja toiminnallisia riskejä, joiden hallinta on mahdotonta tai vaikeaa. Jokaiseen malliin näet liittyy omat ongelmansa. Pitkän ja osin hupaisankin prosessin jälkeen palvelukeskusta päätettiin joulun alla 2010 ryhtyä rakentamaan sopimuspohjalta, josta itse asiassa selvitystyö alun perin vuonna 2009 käynnistettiin. Toiveissa on, että korkeakoulukonsernin päätöksentekoelimet ja kunkin osapuolen hallitukset saisivat päätettyä palvelukeskusta koskevasta sopimuksesta ja johtosäännöstä 4.4.2011.

Kun olen melko läheltä keskiötä seurannut palvelukeskuksen perustamisprosessia, voi perustellusti todeta, että prosessista on vaikeata jakaa tyylipisteitä. Prosessi käynnistyi nähdäkseni väärästä päästä eli ennen päätöksiä palvelukeskuksen rakenteesta perustettiin työryhmiä valmistelemaan toimintojen konkreettista yhteensovittamista. Ei ymmärretty, että moni toiminnallinen kysymys voidaan ratkaista vasta rakenteellisten ratkaisujen jälkeen. Vaikka valmisteluryhmät tekivät hyvää työtä, jäi tämä vaihe siksi paljossa paperityön asteelle ja johti valtavaan turhautumiseen. Monet saamani kommentit ovat olleet sen suuntaisia, että palataan valmisteluryhmissä asiaan sitten, kun johto on saanut palikkansa järjestykseen. Koko konserniyhteistyön kannalta tämä on tietysti ollut varsin kiusallista.

Vaikka rakenteellisia ratkaisuja on paljossa viivyttänyt tällaisen yhteisrakenteen ainutlaatuisuus, ovat viivästyksen syyt myös moninaisempia. Ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, mitä palveluja tarjotaan yhteisesti, millä rakenteella, mikä on kunkin taloudellinen rastitus, miten palvelujen saatavuus turvataan jne. Siitä huolimatta, että konserniyhteistyön kehittymisen kannalta näiden keskustelujen käyminen on eittämättä ollut tarpeellista on selvää, että monin osin kyse on ollut myös haluttomuudesta heittäytyä uuteen ja purkaa totuttuja toimintamalleja. Kun ei ole haluttu tehdä päätöksiä on aina selvitetty ja selvitetty lisää selviä asioita. Selvää on, että tämä ei johda pitkässä juoksussa muuhun kuin turhautumiseen.

Kaikenlaisen perustamisvaiheen kohelluksen jälkeen on nyt kuitenkin aika vähitellen ottaa askel eteenpäin toiminnalliseen yhteistyöhön niillä palvelualueilla, joista palvelukeskus muodostuu. Sopimusmallinen palvelukeskus mahdollistaa toimintojen yhteen kokoamisen saumattomasti. Hallinnollisesta ja opettavaisesta prosessista viisastuneena on nyt aika keskittyä toiminnalliseen yhteistyöhön ja sen kehittämiseen palvelualueilla. Oikein järjestettynä palvelukeskus kykenee tuottamaan laadukkaita, toimivia ja kustannustehokkaita palveluja kaikille sen osapuolille olematta kuitenkaan mikään trendikäs tuottavuusautomaatti.

Markus Aarto
Hallinto- ja lakiasiainjohtaja

14.3.11

Yliopistouudistuksen perintö

Vuosina 1972–1974 opetusministerinä toiminut Ulf Sundqvist totesi 1970-luvun yliopistouudistuksesta keskusteltaessa, että jokainen aikakausi tuottaa omanlaisensa näköisen yliopiston. Antti Herlin lainasi tätä ajatusta Aalto-yliopiston perustamistilaisuudessa. Yliopistot muuttuivat 1. tammikuuta 2010 uuden yliopistolain myötä valtion virastoista julkisoikeudellisiksi yksiköiksi. Yliopistosta tuli itse omaisuuttaan hallinnoiva autonominen oikeushenkilö. Vuosi on lyhyt aika arvioida yliopistouudistusta oman aikamme kuvana.

Yliopistolain uudistus kasvatti yliopistojen taloudellista autonomiaa. Jo ennen uutta yliopistolakia yliopistot tekivät laajasti tilaustutkimuksia ja konsultaatiota yhteistyössä elinkeinoelämän kanssa. Yliopistolain muutoksen kautta yliopistot käynnistivät aktiivisen varainkeruun yliopiston rahastoidun peruspääoman kasvattamiseksi. Pääoman kerääminen ei kuitenkaan yksin ratkaise yliopiston rahoitusta. Jotta Lapin yliopisto kykenisi maksamaan kulunsa pääoman tuotoilla, pitäisi pääomaa olla vähintään 1 miljardi euroa.

Yliopistolain tausta-ajatuksena oli korkeimman koulutuksen ulkoistaminen valtiokonsernista erillisille oikeushenkilöille eli yliopistoille. Opetusministeriö on yliopistojen yksi asiakas, joka ostaa koulutusta ja tutkimusta Suomen valtion tarpeisiin yliopistoilta. Toinen yliopistojen asiakas on esimerkiksi Euroopan unioni, joka ostaa Euroopan tutkimusalueen kilpailukykyä vahvistavaa tieteellistä tutkimusta. Jatkossa yliopistojen rahoituspohjaa laajennetaan edelleen niin, että asiakaskirjo monipuolistuu. Suomessa ei kuitenkaan yliopistosektorilla valitse vapaa kilpailu, vaan myös yksityisoikeudelliset yliopistot on nimetty yliopistolaissa.

Säätiöyliopistojen osalta säätiölain ja perustuslain takaaman yliopistojen autonomian yhteensovittaminen lainavalmistelussa oli oma haasteensa ja perustuslaki voitti. Julkisoikeudellisissa yliopistoissa osakeyhtiöiden yhtiökokousta vastaa yliopistokollegio, joka valitsee ulkopuoliset jäsenet yliopiston hallitukseen. Hallituksen sisäiset jäsenet valitaan vaaleilla. Yhtiökokouksessa omistajien valtaa käyttävät henkilökunta ja opiskelijat. Kun jokin yliopisto käynnistää yhteistoimintamenettelyt henkilöstön määrän vähentämiseksi tuotannollisista ja taloudellisista syistä johtuen, tämä toimenpide kohdistuu itse asiassa yliopistoyhteisön omistajanvaltaa käyttäviin jäseniin.

Yliopistouudistus onkin laajasti väärinymmärretty esimerkiksi henkilöstöjärjestöjen piirissä. Kun yliopiston rehtori toimi vanhassa yliopistossa päällikköviraston virastoesimiehenä, joka käytti valtion valtaa, vaikka olikin demokraattisesti valittu, niin uudessa mallissa rehtori on toimitusjohtaja, jonka valitsee yliopiston hallitus, joka puolestaan saa valtansa yhtiökokoukselta eli yliopistokollegiolta. Henkilöstön vaikutusmahdollisuudet yliopiston päätöksentekoon ovat tosiasiassa vahvistuneet uuden yliopistolain myötä. Näitä vaikutusmahdollisuuksia ei vain vielä ole osattu käyttää. Yliopiston henkilöstö ja opiskelijat linjaavat itse edustajia hallintoelimiin valitessaan, onko yliopiston tärkein arvo sivistys, luovuus, kansainvälinen kilpailukyky vai esimerkiksi ekokatastrofin välttäminen kestävästä kehityksestä huolehtimalla.

Kun yliopistolain yhtenä tavoitteena oli yliopiston johtamisen muuttaminen osakeyhtiömalliseksi, tämä ei toteutunut kuin osittain. Tilanne on sikäli paradoksaalinen, että toimitusjohtajan esimiehinä ja -naisina hallituksessa on enemmistö hänen omia alaisiaan. Myös yhtiökokouksessa valtaa käyttävät toimitusjohtajan alaiset. Yliopiston oikeusmuotoa voisikin verrata kuntaan, jossa kunnan työntekijät ovat samanaikaisesti kunnan vaaleilla valittuja päättäjiä tai henkilöstön omistamaan osuuskuntaan tai työntekijöiden tasasuuruisesti omistamaan osakeyhtiöön. Julkisuudessa yliopistolain valmisteluvaiheessa esillä ollut mielikuva, että yliopistojen omistus siirtyy kansainvälisille pääomasijoittajille tai keinottelijoille, osoittautui täysin vääräksi.

Yliopistouudistusta tulee lähivuosina täydentämään ammattikorkeakoulujen uudistus. Uudistus koskee sekä ammattikorkeakoulujen hallintoa että strategisia tavoitteita. Ammattikorkeakoulujen uudeksi oikeusmuodoksi on esitetty osakeyhtiötä. Tämän mallin heikkous voi käytännön toiminnan tasolla olla se, että ammattikorkeakoulutus irtautuu liiaksi toisen asteen ammatillisesta koulutuksesta. Nykymallissa toinen aste ja ammattikorkeakoulutus ovat olleet tiiviissä yhteydessä koulutuskuntayhtymien ylläpitämissä ammattikorkeakouluissa. Kun Lapissa 2000-luvun alkuvuosina suunniteltiin Rovaniemen ja Kemi-Tornion ammattikorkeakoulujen yhdistämistä, esteeksi nousi ylläpitomalli. Uudessa mallissa tätä estettä ei ole, koska osakeyhtiöllä voi olla useita omistajia, mm. kuntia tai koulutuskuntayhtymiä.

Lapissa käynnistetty poliittinen innovaatio, yliopiston ja ammattikorkeakoulut toisiaan täydentäväksi rakenteeksi kokoava korkeakoulukonserni odottaa uudelta ammattikorkeakoululailta selkeää määrittelyä korkeakoulujen välisestä yhteistyöstä. Jo nykylainsäädännön kautta on pystytty rakentamaan yhteisiä instituutteja sekä kirjasto ja kielikeskus, mutta joustavampi ja selkeämpi lainsäädäntöpohja helpottaisi yhteisten rakenteiden hallintoa.

Mauri Ylä-Kotola
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rehtori.