27.9.11

Uteliaisuus, kateus ja tiedon intohimo

Eräs kollega kertoi dosentuurilausuntoa kirjoittaessaan kohdanneensa ’artsun, joka oli niin hieno, että siitä voi olla kateellinen’. Samoja tuntemuksia oli itsellänikin lukiessani joukkoa tutkijoiden tuotantoa professuurilausuntoa varten: kullakin näillä pitkän linjan itsenäisellä tutkijalla oli tuotannossaan niin kiteytyneitä ja jalostuneita tieteellisiä tekstejä ja oivalluksia, että lukiessa lähes itketti. Hyvissä, tiedollisen intohimon ohjaamissa tutkimuksissa voikin toteutua tutkimuksen todellisen vaikuttavuuden piirteet. Ne lisäävät ymmärrystä ilmiöstä, sen mekanismeista tai moniulotteisuudesta. Tai ne tekevät joitain asioita näkyväksi luomalla sanoja, käsitteitä niiden kuvaukseen. Joskus tutkimus voi myös esittää perusteltuja tulkintoja yhteyksistä ja selittää tapahtunutta, avaten samalla tulkintahorisontin tulevaisuuteen. Ja edelleen, kuvaus joka erittelee toiminnan sosiaalista tai kulttuurista mieltä ja merkitystä sukeltaa myös lukijan mieleen kasvattaen itseymmärrystä ja kykyä reflektoida todellisuutta.

Mutta mikä tätä toimintaa kannattelee? Tiedon tuottamisen näkökulmasta vastaus on selvä: tietämisen intohimo, uteliaisuus ja pyrkimys parempaan ymmärrykseen. Siksi se, että on olemassa tutkijoita, jotka ovat tinkimättömiä tutkimuksellisessa tehtävässään, on niin tärkeää. Tämä tinkimättömyys tuottaa tieteellisiä artikkeleita ja tekstejä, jotka vaikuttavat ja vakuuttavat. Niihin on itse hyvä palata tutkimustyön motivaation hiipuessa, niitä uskaltaa antaa opiskelijoille esimerkeiksi. Sillä tieteellistä perustutkimusta kuitenkin tehdään jotta hahmottaisimme elämää ja todellisuutta paremmin ja jotta tätä tietoa voisi kertoa eteenpäin. Eikä tämänkaltainen tieto synny hetkessä. Niin yksittäiselle tutkijalle kuin tutkimusorganisaatioille kyse on osaamisen ja ymmärryksen kerrostumisesta mutta tavalla, joka ei sammuta tiedon intohimoa vaan virittää kysymään uusia kysymyksiä.

Tämänkaltainen uteliaisuuden, kerrostuneisuuden ja aiempaan tietoon pohjautuvien uusien kysymysten sykli on tämänhetkisessä tutkimus- ja tiedepoliittisessa kentässä kuitenkin murrostilassa. Kukaan voi tuskin kieltää sitä, että elämme turbulentteja aikoja taloudellisesti, poliittisesti, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti. Tämä turbulenttius on heijastunut ja tulee heijastumaan edelleen myös yliopistolaitokseen ja tutkimukseen. Yliopistolaitoksen uusi asema ja tutkimusrahoituksen muuttuminen osaksi innovaatiopolitiikan toteuttamista niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla merkitsee sitä, että tutkijankin on – tiedollisen uteliaisuuden sijasta tai ohella - pohdittava mitä intressiryhmää hänen tutkimuksensa palvelee, millaista osaamispääomaa hän itse ja se organisaatio, jossa tutkimus tehdään, kerää. Vaikka yliopistot voivat itse asettaa tutkimusprofiilinsa ja suuntautua, näiden valintojen onnistuneisuuden määräävät markkinat. Konkreettisimmillaan kyse on tutkimusrahoitusmarkkinoilla pärjäämisestä, jossa uskottavuuspääoma muodostuu kulloisenkin tiedepolitiikan odottamasta osaamisesta ja sen osoittamisesta sekä tämän osaamisen kertaantumisesta oikeanlaisilla kansainvälisillä kumppaneilla.

Tämä on sitä työtä, jota Lapin yliopistossa on tehty jo pidemmän aikaa. Ensin rakennettiin tutkimuksen profiilit ja painopisteet, joihin on myös suunnattu yliopiston omaa rahoitusta. Lisäksi on kartoitettu olemassa olevat kansainväliset yhteistyösuhteet ja haettu uusia kumppaneita. Ja juuri ennen kesää valittiin strategisille kärjille vastuuprofessorit, jotka ovat nyt syksyllä lähteneet kokoamaan asiantuntijaryhmää toimintansa tueksi. Samaan asiaan liittyy henkilökunnalle lähetetty sähköpostikysely, jossa pyydettiin sijoittamaan itsensä strategisille alueille mutta myös kertomaan, millaiset tutkimusalueet ovat niitä, joita tutkijana ja opettajana haluaa kehittää. Millaisiin kysymyksiin oma tiedollinen intohimo voi suuntautua.

Tutkimuksesta vastaavan vararehtorin – sekä tutkimusmenetelmien opettajan - näkökulmasta kyse on hankalasta tasapainottelusta. Hyvää tutkimusta ei synny ilman yksittäisten tutkijoiden aitoa kiinnostusta. Motiivi tietää ja ymmärtää syvemmin ei synny strategiasta eikä osaamisen laadusta kerro se, että julkaiseminen on kasaantunut sovittuihin aihepiireihin, vaikka tätä profiloinnin onnistumisen kriteerinä pidetäänkin. Mutta samalla on myös siten, että osaamisen kasautumisen osoittaminen on yliopistoille tärkeää uskottavuuspääomaa, jolla lunastetaan toimintatilaa ja kasvatetaan toiminnan edellytyksiä. Ja on myös niin, että tutkimus edellyttää verkostoja: niitä joiden kanssa jaetaan tietämisen motiivi, joihin itseä verrataan ja jotka voivat auttaa kommenteillaan parantamaan omaa tutkimusta.

Kansainvälisen arktisen ja pohjoisen tutkimuksen sekä matkailun ohella yliopistolla on kolme strategista painoalaa. Nämä ovat pohjoinen hyvinvointi ja muuttuva työ; kestävä kehitys, oikeus ja oikeudenmukaisuus sekä palvelumuotoilu. Ne muodostavat alustan lävitse yliopiston kulkevalla yhteistyölle mahdollistaen uusia näkökulmia ja yhteistyösuhteita – samalla myös uusia kysymyksiä jo olemassa olevan osaamisen päälle. Mutta uusi edellyttää myös uudenlaista toimintakulttuuria. Lapin yliopiston ratkaisu profiloitumiselle onkin itse asiassa radikaalimpi kuin mitä painoalueiden muotoilut ehkä ensisilmäyksellä viestivät. Kukin näistä valituista alueista on monitieteinen. Siksi näiden osaamisalueiden muuntuminen uskottavaksi yliopiston profiiliksi edellyttää tiedekunta- ja oppiainerajojen ylittämistä ja uteliaisuuden laventamista. Tällöin kohdataan myös hiljaisuuden ja käsittämättömyyden hetkiä. Tiedolliselle intohimolle kyse on haasteesta, jonka älyllinen puoli on helpommin hallittavissa kuin emotionaalinen. Useinhan omaa tutkimusta eteenpäin vievät hyvät artikkelit ja terveellinen kateus löydetään tavalla tai toisella saman ajattelun piiristä. Moni- ja poikkitieteellisessä yhteistyössä pitäisi liikuttua tiedollisen vakuuttumisen kyyneliin vierasta alaa lukiessa.

Suvi Ronkainen
Vararehtori, YTT
Tutkimusmenetelmien professori, tutkijakoulun johtaja

6.9.11

Uusi kausi – uudet kujeet?

Uusi lukuvuosi pyörähti käyntiin perinteisin avajaisjuhlallisuuksin. Entisenä opettajana ja nykyisenä hallintobyrokraattina olen havainnut, että lukuvuosien alkuun liittyy aina oma – joskin kiireinen – viehätyksensä. Talo on täynnä innostuneita ja uteliaita uusia opiskelijoita, jotka ovat saavuttaneet yhden kenties elämänsä merkittävimmän merkkipaalun – opiskelupaikan. Tämä innostuneisuus ja sen ylläpitäminen asettaa suuren haasteen koko yliopisto-organisaatiolle.

Opiskelijoiden motivointi ei ole luonnollisestikaan ainoa haaste tulevan lukuvuoden toiminnassa. Yliopistojen rakenteellinen kehittäminen, yliopistojen uuden rahoitusmallin valmistelu, yleisen valtiontalouden kehityksen vaikutusten ennakointi ja korkeakoulukonsernin palvelukeskuksen rakentaminen tulevat pitämään koko organisaation virkeänä myös tulevan lukukauden aikana.

Erilaisten haasteiden keskellä eläminen on tietysti jossakin määrin myös kuluttavaa, mutta allekirjoittaneen ajattelumaailmassa haasteet ovat juuri niitä, joiden kautta organisaatio kehittyy ajan vaatimuksia vastaavaksi. Staattisissa oloissa syntyy helposti urautumista ja totuttuihin toimintamalleihin turvautumista silloinkin, kun koko ympäröivä yhteiskunta muuttuu ja toimintamallit käyvät objektiivisestikin arvioiden sopimattomiksi.

Haasteiden keskellä korostuu organisaation reagointikyky. Käsitykseni mukaan tämä on paljolti sidoksissa siihen, millä lailla henkilöstö sitoutuu toteuttamaan yhteisiä päämääriä. Lähtökohtaisesti Lapin yliopiston henkilökunta on hyvin sitoutunutta, mutta toki joukosta löytyy muutamia sellaisiakin, joiden sitoutuminen yliopistoyhteisöön on lähinnä näennäistä. Omasta työstä hoidetaan pakolliset osat ja läsnä ollaan niin vähän kuin suinkin kehdataan. En väitä, etteivätkö mainitsemani kaltaiset henkilöt sinänsä tee paljon opetus- ja muuta työtä omaan lukuunsa eri puolilla, mutta Lapin yliopistoon sitoutuneita he eivät ole. Sitoutuneisuus on ainakin allekirjoittaneelle elämistä työyhteisössä ja sen asioista sekä hyvinvoinnista välittämistä. Sitoutuneisuus näkyy oppiaineiden kiinnostavuutena, jatko-opiskelijoiden määränä, opiskelijoiden hyvänä ”läpivirtaamana” ja yhteisten asioiden sujumisena. En kiistä, että vaikkapa tutkimustoimintaa voi olla hyväksi harrastaa muuallakin kuin työhuoneessa Lapin yliopistolla, mutta olennaista olisi löytää tasapaino, jossa kaikki työn osa-alueet saavat asianmukaisen huomionsa.

Sitoutuneisuuden puute tavataan monasti virheellisesti yhdistää puheissa asuinpaikkaan ja ns. ”matkalaukkuelämää” eläviin opettajiin. Valtaosa matkalaukkuopettajista on kuitenkin sitoutuneita, ja he kykenevät hoitamaan työhön liittyvät vastuunsa moitteetta, vaikka eivät paikkakunnalla asukkaan. Yhdistävä piirre näillekin ihmisille on, että he ovat säännöllisesti ja riittävästi läsnä työyhteisössään. He kykenevät vaikuttamaan ja kehittämään työyhteisöä, hoitamaan yhteisiä asioita ja ennen muuta olemaan jatko-opiskeluintressien ym. synnyttämiseksi riittävässä vuorovaikutuksessa opiskelijoiden kanssa. Omien havaintojeni pohjalta oppiaineiden kiinnostavuus on joka suhteessa sidoksissa vastuuopettajien persoonallisiin ominaisuuksiin, jotka eivät tule esiin harvoin luennoidessa ja esim. sähköpostilla kommunikoitaessa.

Sitoutumattomuus yliopistoon on lopulta pois paitsi opiskelijoilta myös siltä henkilökunnan valtaosalta, joka on vahvasti yliopistoon sitoutunutta. On näet niin, että esimerkiksi hallinnollisten tehtävien kuormitus helposti kasautuu niille, jotka eniten muutoinkin tekevät. Samalla tavalla esimerkiksi gradut ja muut opinnäytteet tehdään usein niille opettajille, jotka ovat aktiivisessa henkilökohtaisessa vuorovaikutuksessa opiskelijoiden kanssa ja usein vielä muutoinkin verkostoituneina mukana lukuisissa tutkimushankkeissa. Tarkasteltaessa erilaista tilastomateriaalia tämä tendenssi on helppo havaita. Vähän kärjistäen voikin sanoa, että joidenkin henkilöiden sitoutumattomuus otetaan lopulta sitoutuneiden ”selkänahasta”!

Työnantajan näkökulmasta tarkasteltuna edellä todettu synnyttää ainakin kolmenlaisia ongelmia. Yhtäältä tietyn henkilökunnan osan työpanos jää palkanmaksusta huolimatta hyödyntämättä, ja kokonaistulokset ovat siksi huonompia kuin muutoin. Toisaalta iso osa hyvin sitoutunutta henkilökuntaa ylikuormittuu jatkuvasti, mikä ainakin keskipitkällä aikavälillä huonontaa työhyvinvointia merkittävästi. Kolmanneksi lienee niinkin, minkä olen oman hallintohistoriani opettamana havainnut, että useimmiten huonosti sitoutuneet ovat etunenässä arvostelemassa yliopistohallintoa huonosta tiedottamisesta, vastustamassa erilaisia kehittämishankkeita tai muutoin vain problematisoimassa asioita. Kun elää työyhteisön ulkopuolella, on tietysti mahdotonta tietää miten se toimii!

Yliopistot työnantajina ovat varhemmin lähestyneet sitoutumiskysymystä ennen muuta moraalisen velvoittavuuden kautta. On ajateltu, että kunkin ihmisen moraalijärjestelmä huolehtii siitä, että nautitun palkan vastineeksi on olemassa myös velvoitteita, jotka on asianmukaisesti täytettävä. Yliopistot ovat asiantuntijaorganisaatioita, joten sitoutumisvaatimuksissa on otettava huomioon se, että yliopistohenkilökunnalla on myös sellaisia yliopiston kannalta tärkeitä, mutta ulkopuolisia tehtäviä, joiden hoitaminen työhuoneesta käsin on mahdotonta tai epätarkoituksenmukaista.

Kaikkialla yliopistolaitoksessa on kuitenkin nähtävissä, että nykyisissä tuottavuus- ja rahoituspaineissa sitoutumista ei voida enää jättää kunkin henkilön itseohjautuvuuden varaan. Se ei ole johtanut kaikkien osalta tyydyttävään lopputulokseen. Esimerkiksi Oulun yliopistossa on jo vapusta lähtien edellytetty ohjeistuksessa neljän päivän viikoittaista läsnäoloa työpaikalla samoin kuin rajoitettu mahdollisiin sivutoimiin käytettävää kokonaisaikaa viikko- ja kuukausitasolla. Myös Lapin yliopistossa ollaan valmistelemassa henkilöstösuunnitelmaa, jossa tavalla tai toisella joudutaan ottamaan kantaa sitoutumis-, läsnäolo- ja sivutoimikysymyksiin. Se saanee hallituksen antamien reunaehtojen kautta lopullisen muotonsa syksyn aikana. Selvää on, että yleiset ohjeistukset ovat hankalia, kun ne laaditaan koskemaan kaikkia, myös niitä, jotka ovat hoitaneet työnsä hyvin ja tunnollisesti.

Vaikka sitoutumiskysymys (tämänkin puheenvuoron johdosta) helposti koetaan henkilöstön keskuudessa sensitiivisenä, on muistettava, että sitoutumisongelma on – kuten alussa totesin – vain pienen osan ongelma. Ylivoimainen enemmistö henkilökunnasta voi hyvällä omalla tunnolla katsoa peiliin ja todeta olevansa sitoutuneita ja tekevänsä loistavaa työtä yliopiston, opetuksen, tutkimuksen ja ympäröivän yhteiskunnan parhaaksi.

Hyvää alkanutta lukuvuotta

Markus Aarto
Hallinto- ja lakiasiainjohtaja