24.10.11

Iloiten kukin oppikoon ja opettakoon

Moneltako alkaa ilo? kysyy Kari Hotakainen (1988) runossaan Mielipaha ja mainio maailma. Sitä kysyy myös Taina Rantala väitöskirjassaan (2005). Taina Rantala etsi oppimisen iloa kohdatessaan työpöydillään venyviä oppilaita, jotka vaikuttivat toisaikaisilta ja väsähtäneiltä. Pyrkiessään edistämään oppimisen iloa hän arveli kokevansa samaa kuin Kouluhiiri Iloisessa aapisessa, jossa Kouluhiiri hyppäsi opettajan pöydälle ja opetti kaikin voimin, mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Tästä kokemuksesta voi löytyä rinnastuksia yliopistomaailmaan.

Mistä löytyy yliopistossamme ilo, kun kaikki pitäisi tehdä rivakammin. Opettaa tehokkaammin, opiskella ripeämmin, tutkia ja julkaista voimallisemmin?

Nykyiset yliopiston toimintaa ja menestystä kuvastavat indikaattorit painottavat opetuksen määrällisiä kriteereitä, tutkimukseen hankittua rahoitusta sekä julkaisujen määrää (erityisesti vertaisarvioitujen kansainvälisten tieteellisten artikkeleiden määrää). Mutta miten huomioida opetuksen laadun eteen tehty kehittämistyö? Moni yliopiston lehtori ahkeroi vuodesta toiseen kehittääkseen opetustaan entistä laadukkaammaksi: saadakseen opiskelijat innostumaan ja onnistumaan, saadakseen heidät sitoutumaan opettavaan tieteenalaan ja voidakseen tukea erilaisten opiskelijoiden suotuisaa etenemistä. Aikaa ei välttämättä jää tutkimukseen, julkaisujen laadintaan tai ulkopuolisen rahoituksen hankintaan. Millaisia indikaattoreita opetuksen laadun kehittämiseen voisi luoda – niin että tämä työ olisi palkitsevaa ja herättäisi arvostuksenantoa? Opiskelijapalautteet antavat tietoa tyytyväisyydestä opetukseen ja opiskeluun, mutteivät nekään välttämättä kerro lehtorin tai professorin opetuksen eteen tekemästä kehittämistyöstä.

Ja missä on se opettamisen ja oppimisen ilo, mistä se  tulee ja miten se näkyy?  Joillakin ilo merkitsee hersyvää ja vallatonta tunnetta, toiset arvostavat rauhallista ja tasaista ilon tunnetta. Yleensä ilo viivähtää hetken ja poistuu yhtä nopeasti kuin saapuikin. Ilo tuntuu työskentelyn kepeytenä mielenkiintoisen tehtävän parissa. Oppimisen, opettamisen ja tutkimisen ilo näyttäytyy ilona oivalluksen hetkellä. Eräs iloa tuottava hyvän työn kriteeri on mahdollisuus itsenäiseen, mielekkääseen ja kannustavaan toimintaan  sekä se, että oma toiminta johtaa kohti omia unelmia ja toiveita. Ilo vierailee luentosaleissa ja ohjaustilanteissa luotaessa yhteistä ymmärrystä mielenkiintoisesta, omaa oppimis- tai tutkimusilmiötä koskevasta asiasta.  Csikzentmihalayin luoma flow-tila kuvaa sitä, miten ihmiset kokevat silloin, kun on kaikkein hauskinta. Aktiivisen hyvänolon hakeminen on ihmiselle luontaista. Ihminen haluaa, että flow-tila jatkuu  ja on valmis ponnistelemaan tämän tilan säilymiseksi.

Ilo antaa työskentelylle voimaa, jonka avulla jaksaa vaikeiden tilanteiden ohi. Ilon tunne on kokoava ja integroiva tunne, joka tukee ongelmatilanteissa ratkaisujen löytymistä. Ilo ja myönteinen mieliala kasvattavat avoimuutta, edistävät luovuutta, järkevää ajattelua ja päättelykykyä, vähentävät puolustautuvuutta, edistävät avuliaisuutta ja sosiaalista vastuuntuntoa. Silti iloa ei voi suunnitella eikä aikatauluttaa, eikä sitä voi suunnitellusti tuottaa. Ilon kokemiseen ja näkemiseen tarvitaan taitoa, joka kehittyy harjoittelemalla huomaamaan ja pysähtymään mielihyvää tuottavat asiat.

Arjessa kielteiset viestit, tunteet ja ajatukset saavat helposti vallan. Vaaraviestit jäävät helposti mieleen, laajenevatkin mielessämme ja jatkavat kulkuaan, ellei ketjua tietoisesti katkaise.  Myönteisyydelle täytyy tietoiset raivata tilaa. Myönteisiä tunteita ja iloa voi lisätä kiinnittämällä niihin huomiota: etsiä ja jakaa hyviä kokemuksia ja onnistumisia toisten kanssa, harjoittaa ystävällisyyttä,  ja välttää kielteisten asioiden vatvomista.

Yliopistossamme on päivittäin koettavissa suuria tarinoita, huikeita oivalluksia, vastuullisia ja kauaskantoisia tekoja, yhteistyön iloa, luovia ja hyödyllisiä ratkaisuja sekä arjen kauneutta. Koska niiden huomionarvo ei ole yhtä suuri kuin kielteisten asioiden, sen vuoksi ne eivät ole yleisessä keskustelussamme tai arviointeja tehdessämme niin paljon esillä. Siksi jokaisen täytyy itse etsiä päivän positiiviset uutiset, jakaa niitä muille ja antaa mielen levätä niistä nauttimisessa.

Martti H. Haavio korosti teoksessaan Opettajapersonallisuus (1954) ilomielisyyden ja oppimisen välistä yhteyttä sekä sitä, miten vahvasti ilo on kytketty oppimiseen ja opetukseen jo vuosisatoja sitten. Augustinus korosti ilon merkitystä opettajan näkökulmasta todeten, kuinka iloista opettajaa Jumala rakastaa kuin iloiten kukin opettakoon. Keskiajalla elänyt Hrabanus Maurus määritteli koko oppilaitoksen toiminnan ilon näkökulmasta, jolloin iloisuuden luonnehdinnalta ei välttynyt rehtorikaan: iloiset oppilaat, iloiset opettajat ja rehtori kaikkein iloisin.

Kaarina Määttä
Vararehtori
Kasvatuspsykologian professori


Siteerausten lähde:
Rantala, Taina (2005). Oppimisen iloa etsimässä – kokemuksen etnografiaa alkuopetuksessa. Acta Universitatis Lapponiensis 88. Lapin yliopisto.

19.10.11

Tiedeviestintä tienhaarassa

Viestintätieteiden yliopistoverkoston lehtori Sanna Kivimäen mukaan tiedejournalismi nosti esille 1970–1980-luvuilla sosiologiaa ja muita yhteiskuntatieteitä. Nykyinen tiedejournalismi suosii puolestaan lääketiedettä, luonnontieteitä ja psykologiaa. Kivimäen mukaan suurimman tilan sanomalehtien (Helsingin Sanomat, Aamulehti, Ilta-Sanomat ja Iltalehti) tiedekiinnostuksesta veivät vuonna 2009 ruumista, mieltä ja etenkin ylipainoa käsittelevät jutut. Päivälehdissä painottuivat ilmastonmuutos sekä geenien ja ruumiin hallinta. Iltalehdet suosivat ruumiin lisäksi myös mieltä.

Nykyistä tiedejournalismia Kivimäki nimittää psykokulttuuriksi, jossa ilmiöitä ja ongelmia selitetään psykologialla. Psykokulttuurissa muut tieteet kiinnostavat toimittajia vain satunnaisesti, ja jos kiinnostavat, niistä keskustelevat tutkijoita useammin poliitikot, kansalaisjärjestöjen edustajat ja taiteilijat. Tutkija väittää, että nykyinen tiedejournalismi ei tee oikeutta yhteiskuntatieteilijöille eikä myöskään luonnontieteille, jotka ajautuvat herkästi Hullu maailma -palstoille.

Myös Metsäntutkimuslaitoksen viestintäpäällikkö, valtiotieteiden tohtori Erkki Kauhanen arvostelee voimakkaasti nykymenoa, jota ei helpota lehdistön arvonlisävero. Kauhasen mukaan kertomisen riemussa tiedetieto syleillään kuoliaaksi. Hän väittää, että tieteestä ovat hävinneet tekijät ja että tieteestä on tullut tieteenläheisyydestä tyydytystä saavien humppaviihdettä. Kauhasen mukaan yliopistojen tiedotusmateriaali menee läpi mediassa, mutta ei niin sanotuissa tiedejutuissa, vaan osana yleistä uutisvirtaa.

Tiedeviestinnän pelastamiseksi yhdysvaltalaiset yliopistot ovat perustaneet nettiin oman uutisvälineen, joka esittelee yli kuudenkymmenen yhdysvaltalaisen, kanadalaisen ja brittiläisen yliopiston tuloksia. Perinteisen uutismedian voimavarojen vähentyessä myös suomalaiset yliopistot ovat joutuneet lisäämään omia ponnistelujaan tiedonvälityksessä. Lisäksi PR-työ on tullut osaksi yliopistojen viestintää. PR-työ on lisääntynyt kaikissa Suomen yliopistoissa 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä uuden yliopistolain myötä.    

Lapin yliopisto on keskittynyt viestinnässään 1990-luvun alusta lähtien tutkimustulosten popularisoimiseen. Vuosittain olemme lähettäneet medialle reilut pari sataa tiedotetta, joissa on käsitelty väitöksiä, julkaisuja, yliopiston tutkimusta ja taiteellista toimintaa, tutkimus- ja kehittämishankkeita, nimityksiä, koulutusta, seminaareja ja konferensseja. Viime vuosina tiedottaminen erityisesti ulkopuolisella rahoituksella toteutettavista tutkimus- ja kehittämishankkeista on kasvanut.

Tiedotteet on muokattu jo yliopiston viestinnässä suurta yleisöä varten. Viestinnässä on huomioitu, että maakuntayliopistona Lapin yliopistolla on ollut muita yliopistoja selkeämpi rooli ja profiili myös maakunnan kehittäjänä. Siitä kertonee myös yhteiskuntatieteellisesti painottuneiden uutisten suuri osuus medialle lähetetyistä uutisista.

Nyt tilanne on muuttumassa, erityisesti siinä suhteessa, että alueellisissa mediaympäristöissä on tapahtunut muutoksia, jotka heijastuvat myös yliopiston viestintään. On selvää, että vanhat journalistiset tuotantotavat vaativat uudistamista myös yliopistoissa. Mitä sitten voisivat olla Lapin yliopiston journalistiset innovaatiot? Viestintäpalveluissa pohditaan parhaillaan uusia kanavia ja journalismin muotoja tieteestä tiedottamista varten.  Uutena avauksena viestintäpalvelut suunnittelee esimerkiksi nettiuutisvideoiden tuotannon aloittamista. Ne voisivat olla yksi kanava muuttaa journalismia entistä innovatiivisempaan suuntaan aikana, jolloin perinteinen tiedejournalismi on uhattuna.

Rovaniemen ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehitysjohtaja Pasi Tulkki kirjoitti Lapin Kansassa 9. lokakuuta 2010 otsikolla ”Rovaniemi voi kehittyä innovaatiokeskittymäksi”. Jutussaan Tulkki kaipasi toiminnan keskittämistä ja toimijoiden fyysisen läheisyyden turvaamista, esimerkkinä hän käytti Kalifornian Piilaaksoa. Näin Rovaniemelle muodostuisi korkeakoulujen, elinkeinoelämän ja kehittäjäorganisaatioiden ympäristö, joka toisi alueelle kriittistä massaa, joka käynnistäisi kehittämistoiminnan. Lapin korkeakoulujen innovaatio-ohjelmassa vuosille 2009–2012 puolestaan todetaan, että ohjelman toimeenpanon tueksi käynnistetään osaamisen ja tiedon siirron malleja arvioiva ja kehittävä tutkimushanke. Hankkeen tavoitteena on luoda toimintamallit, joilla edistetään tutkitun tiedon siirrettävyyttä alueen pk-yrityksille sekä julkisen sektorin kehittämistyöhän.

Oma näkemykseni on, että tutkimushankkeiden tai fyysisen kampuksen sijasta nykyaikana on halvempaa ja järkevämpää rakentaa kampus nettiin. Lapissa tarvittaisiinkin korkeakoulujen innovaatiotoimintaa esittelevä, laadukasta journalismia tekevä ja uusinta teknologiaa hyödyntävä vuorovaikutteinen nettikampus, jossa kohtaisivat tutkijat, aluekehittäjät ja yrittäjät. Olennaisia innovaatioiden kehittämistyössä ovat nimenomaan laadukas journalismi sekä uusin teknologia ja uudet viestintäkanavat. Tässä työssä voitaisiin hyödyntää esimerkiksi Kemi-Tornion ammattikorkeakoulun ja Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan osaamista.

Piilaakson bisneskulttuuri perustuu sosiaalisille suhteille, luottamukselle ja harvinaisen suurelle avoimuudelle. Myös meillä Suomessa yhteisöllisesti jaetun informaation merkitys on kasvussa. Käytännössä tämä merkitsee perinteisten journalististen organisaatioiden ja uutisyleisön entistä tiiviimpää yhteistyötä journalismin tuotannossa, koska yksikään mediatalo ei pysty hallitsemaan yksin reaaliaikaiseen viestintään perustuvaa uutisekosysteemiä.     

Lapin yliopiston osalta voidaan todeta, että tutkijat ja opettajat ovat ymmärtäneet avoimuuden ja tiedottamisen merkityksen omalle työlleen. Varsinkin tutkimus- ja kehittämishankkeissa on ymmärretty, että avoin viestintä kuuluu olennaisena osana hankkeen kokonaisuuteen. Taustalla lienee tiukentunut tulosohjaus ja rahoittajien esittämät vaatimuksen tiedottamisen suhteen.

Olli Tiuraniemi
viestintäpäällikkö