21.11.11

Tunne toimintaympäristösi ja vaikuta siihen

Jokaisen yliopiston täytyy tuntea toimintaympäristönsä ja sen historia. Yliopiston kehityksen alkuvaiheissa sen opiskelijoista pääosa tuli Pohjois-Suomesta, mikä heijastui myös ilmapiiriin. Nyt, hieman tiedekunnasta riippuen, opiskelijat tulevat koko maasta, ja tässäkin mielessä Lapin yliopisto on valtakunnallinen instituutio, jolla on vahvistuva kansainvälinen ulottuvuus. Itse asiassa yliopistolle ollaan laatimassa hallituksen toimeksiannosta koherenttia ja päämäärätietoista kansainvälistä strategiaa, joka valmistunee ensi talven aikana.

Yliopiston kaikissa strategisissa painopisteissä – arktinen ja pohjoisen tutkimus, matkailu ja palvelumuotoilu – on selkeä alueellinen ulottuvuus.  Samanaikaisesti niillä on kuitenkin relevanssia sekä kansalliselta että kansainväliseltä kannalta. Arkisten alueiden ja kysymysten korostuessa taloudessa, politiikassa ja kulttuurissa näiden painopisteiden relevanssi tulee entisestään kasvamaan.

Yliopistolla on ennen kaikkea tutkimukseen, opetukseen ja kulttuuriin liittyviä tehtäviä. Se on myös edunvalvontajärjestö siinä mielessä, että yliopiston ja sen henkilökunnan työskentelyedellytyksiä on pyrittävä edistämään koko maan tiede- ja korkeakoulupolitiikassa. Nyt kun maahan on perustettu uusi taideyliopisto, niin tehtävänä on varmistaa, että taiteiden tiedekunnan asema vahvistuu osana tätä vuoteen 2016 saakka kestävää siirtymäprosessia.

Yliopiston tehtävänä ei ole ottaa poliittista kantaa (mutta jokaisella yhteisön jäsenellä on tietysti täydet poliittiset oikeudet). Tämä ei tietenkään merkitse vaikenemista ja vetäytymistä. Käytännössä yliopiston johto on jatkuvassa kanssakäymisessä poliittisten päättäjien kanssa. Erityisesti tämä tulee esiin korkeakoulukonsernissa, jossa ammattikorkeakoulujen edustajina on koulutuskuntayhtymissä toimivia poliittisia päättäjiä. Konsernissa on ollut havaittavissa, että erilaiset toimintakulttuurit vaikuttavat ratkaisuihin, joita kuitenkin saadaan jatkuvasti aikaan.  Silloin kun muiden toimijoiden välille syntyy mahdollisesti jännitteitä, yliopiston edustajien tulee kuitenkin välttää liiallista osallisuutta niissä.

Yliopiston välittömän toimintaympäristön, Lapin, historiasta on viime aikoina ilmestynyt kaksi järkälemäistä kirjaa. Mikko Uolan ”Vallankumouksellisia, vakoilijoita ja aseveljiä.  Myyttejä ja tosiasioita Lapin historiasta 1910-luvulta 1940-luvulle” (Minerva 2010) katsoo kehitystä poliittisesta näkökulmasta, joka on osaksi vinoutunut oikeistoon päin.  Se korostaa perustellusti lappilaisen yhteiskunnan jakautuneisuutta ja väkivaltaista luonnetta poimien siitä tapahtumia. Uola haluaa murtaa myyttejä tosiasioiden pohjalta, ja onnistuukin kohtuullisesti tässä pyrkimyksessä. On hyvä myös muistaa ulkovaltojen suuri merkitys sekä ensimmäisessä (Venäjä) ja toisessa maailmansodassa (Saksa), jotka vetivät Lapin suurvaltapolitiikan pyörteisiin.

Molemmat maailmansodat ovat keskeinen osa Kaarlo Hillilän elämäntarinaa, jota Timo J. Tuikka käsittelee kirjassaan ”Kekkosen takapiru. Kaarlo Hillilän uskomaton elämä” (Otava 2011). Tuikka kirjoittaa sujuvasti ja monipolvisesti, välillä jopa tyylitajunsa menettäen. Lapin näkökulmasta Hillilän todella aika uskomattomalla tarinalla oli erityistä merkitystä toisen maailmansodan aikana, jolloin hän toimi maaherrana Rovaniemellä. Hillilä näki Lapin miltei omana valtakuntanaan, jonka keisari hän on.  Vain hän katsoi kykenevänsä hoitamaan suhteet saksalaisiin ja tältä pohjalta oli yhteydessä ainoastaan Suomen korkeimpaan poliittiseen ja sotilaalliseen johtoon.

Uolan ja Hillilän kirjat eivät kuulu tutkintovaatimuksiin. Ne antavat kuitenkin värikkään kuvan Lapin monimutkaisesta poliittisesta historiasta, joka ei välttämättä kovin vahvasti heijastu enää yliopiston välittömässä toimintaympäristössä. Sen tunteminen on kuitenkin osa yleissivistystä.

Professori Raimo Väyrynen on Lapin yliopiston hallituksen puheenjohtaja.

4.11.11

Tieteen tekeminen edellyttää riippumattomuutta vallasta ja herruudesta

Blogikirjoitukseni käsittelee Lapin yliopiston henkilöstöpolitiikkaa. Yksilöidymmin huomion kohteena on yliopiston henkilöstöohjesääntöluonnos (Lapin yliopiston henkilöstöpoliittiset linjaukset vuosille 2013 - 2020), joka on ollut vilkkaan keskustelun kohteena kuluvan syksyn aikana. Aiheen valintaan vaikutti osaltaan se, että minulta pyydettiin luonnoksesta kommenttipuheenvuoroa 8.11. pidettävään paperin esittelytilaisuuteen. Koska en työesteen vuoksi pääse kommenttiani esittämään, niin toimikoon tämä blogi nyt puheenvuoronani.

Ohjesääntöluonnos jättää ristiriitaisen vaikutelman. Siinä on kyllä  muutamia mielenkiintoisia ja tuoreita organisatorisia avauksia, joilla on vaikutuksia henkilöstöpolitiikkaan, mutta samalla se  on hengeltään ja asenteeltaan mahdollisimman kaukana akateemisen kulttuurin eetoksesta ja yliopistomaailman perinteestä. Yliopisto esiintyy tekstissä vain nimenä tai paikkana, jossa käydään töissä. 

Paperi edustaa keskinkertaisuuden eetosta, jossa kaikkeen ja kaikkiin pitää soveltaa samaa periaatetta samalla tavalla ja jossa ohjesääntö korvaa järjen. Missään ei näy yliopiston erityisyyttä kuten esimerkiksi  millaisia arvoja ja  ihanteita akateeminen kulttuuri pitää sisällään. Hommaa lähestytään kuin mitä tahansa organisaatiota. Nakkikioski mikä nakkikioski. Koko tekstin henki on kontrollia lisäävä, rajoja rakentava ja epäluottamuksen läpäisemä. Täällä olevat ihmiset eivät ole hyviä, joihin voisi uskoa tai joihin voisi luottaa tai joille voisi antaa vapauksia ratkaista asioita omin päin. Asiakirja muistuttaa terrorismin vastaisen sodan puheita  "pahuuden akselista" ja sisältää ihmisten arkea koskevia rajoitteita. Hyvänä nähdään pätevä johtaminen, jota edustaa hallinto. Hallinnon työkaluina ovat henkilöstösuunnittelu, työaikasuunnittelu, rekrytointi, perehdyttäminen, osaamisen ylläpito, palkkaus, vapauden rajoittaminen sekä seuranta.

Johtosäännössä puhutaan kyllä akateemisen johtajuuden vaikeudesta kuitenkaan millään tavalla avaamatta sitä. Missään ei esimerkiksi eritellä tutkimuksesta ja opetuksesta vastaavien toimijoiden ja heidän miehittämiensä positioitten saavuttamista ja erilaisten positioiden keskinäisiä suhteita. Tutkimus- ja opetustehtävien positiot ovat hierarkisessa suhteessa toisiinsa nähden. Asemien saaminen perustuu ansioihin. Asemat ovat itsenäisiä. Yliopistoissa vallitsee opetuksen ja tutkimuksen vapaus.  Akateemisen johtajuuden keskeinen haaste on selvitä keskenään hierarkisessa suhteessa olevien asemien ja aseman haltijoidenvälisistä jännitteistä. Yliopistossa on lisäksi hallinto- ja tukipalveluissa työskenteleviä. Heidän statuksensa vaihtelee myös mutta vaihtelu perustuu "virka-asemaan". Yleissääntönä voitaneen pitää sitä, että yliopiston johtaminen asemaan perustuen on vaikeampaa kuin akateemisiin ansioihin perustuen.  Kuvaavaa yliopiston johtamisen haasteellisuudelle on seuraava UNESCON nykyisen pääjohtajan Anthony Laken ironinen lausahdus yliopiston rehtorista: " Yliopiston rehtori on kuin ruumis irlantilaisissa ruumiinvalvojaisissa. Se tarvitaan, jotta juhla voidaan pitää, mutta sen ei odoteta sanovan kovinkaan paljon".

Akateemisen johtamisen kenttä on yliopistouudistuksen myötä kiistämättä muuttunut ja monimuotoistunut  mutta perustotuudet ovat pysyneet ennallaan. Yliopiston perustoiminnat ja niiden organisointi nojaavat edelleen perinteeseen. Perustoimintoihin nähden hallinnolta mm. rehtoreilta odotetaan supportiivisuutta eli sitä, että he luovat tutkimukselle ja opetukselle edellytyksiä tai arvovallallaan avaavat niiden eteen ilmaantuneita esteitä tai rajoitteita. Tieteen tekeminen edellyttää riippumattomuutta vallasta ja herruudesta. Pitää voida tutkia vallanpitäjien kannalta kiusallisia sekä myös arkoja ja kipeitä asioita ilman että joku sen kieltäisi, estäisi  tai tekisi  mahdottomaksi. Yliopistot ovat ainoita paikkoja maailmassa, jossa harjoitetaan vapaata tutkimusta. Suomessa periaate on kirjattu jopa perustuslakiin.

Useimmat yliopistoissa työskentelevät jakavat nämä riippumattomuuden ja vapauden ihanteet. Siksi meistä aika moni tulkitsee luonnoksen kirjauksen 6 arkipäivän läsnäolopakosta kahden viikon aikana vitsiksi ja vieläpä huonoksi sellaiseksi. Menestyksellinen akateeminen ura ja työ edellyttävät yliopiston ulkopuolisia toimia kuten tutkimusyhteistyötä, verkostojen rakentamista ja hoitoa sekä kenttätyötä. Niiden lisäksi siihen kuuluvat tärkeänä osana kansainväliset vaihdot. Jos sitoutuneisuus määritellään paikallaolon kautta, miksei oteta käyttöön jo heti jalkapantaa. Näin Lapin yliopisto voisi lunastaa paikan kyseenalaisen akateemisen kehityksen eturintamassa. 

Läsnäolopakkoa pidetään kaiken muun lisäksi työntekijäjärjestöjen (JUKO) puolelta työsopimuksen ja työehtosopimusten vastaisena. Sellaista määräystä ei työntekijän tarvitse JUKON mukaan noudattaa. Hallintohenkilökunnan määrän vähentäminen on linjassa kansallisen politiikan kanssa mutta loogisessa ristiriidassa sen kanssa, että ohjelmassa esitetään useita työläitä hallintotoimien lisäyksiä. Eivätkö kokonaistyöaikasuunnitelmien moninkertaiset tarkastukset, erilaiset hanketoiminnan ohjeistamiset tai sivutoimilupien ja -ilmoitusten määräaikaiset uusinnat lisää hallintotyötä?

Samoin kuin akateeminen johtaminen niin myös hallinto olisi kaivannut jonkinlaista analyysia. Nyt teksti on täynnä hallintoa oikeuttavia ja lisääviä toimia. Jos hallintohenkilöstöä vähennetään, pitäisi tehdä analyysi, mikä on sellaista hallintoa, joka perustoimintojen kannalta perusteltua ja mikä sellaista, josta yliopisto voi luopua. Pari henkilöstöpoliittista lähtökohtaa kannattaa nostaa tällöin pöydälle. Ensinnäkin se, että  hallinto on ensisijaisesti yliopistotyön tukitoiminto (hyvä hallinto) ja vasta toissijaisesti hallinnointia eli henkilöstöä ohjeistavaa ja kontrolloivaa toimintaa. Tässä paperissa näyttää olevan, jos yrittää arvuutella, lähtökohdat päinvastaisessa järjestyksessä.

En löydä ohjelmasta mainintaa opiskelijoista. Toki kyseessä ovat henkilöstöä koskettavat linjaukset mutta tulee muistaa, että henkilöstön työ on vuorovaikutusta opiskelijoiden kanssa ja koko yliopisto on olemassa opiskelijoita varten.

Koko henkilöstöpoliittinen linjapaperi edustaa yliopistoväelle vierasta puhetapaa. Onko kyse siitä, että yliopiston johto on vieraantunut yliopistosta vai siitä, että pyrkimys on tehdä yliopistosta joku muu ja jos kyse on jälkimmäisestä, niin mikä? Yliopiston johdon ja henkilöstön puhe ei  kohtaa eli tässä on käynyt samoin kuin Iso-Britannian entiselle pääministerille Tony Blairille, kun hän yritti sanoa Ranskan pääministerille ranskaksi, että arvostaa tämän kannanottoja eri kysymyksiin, niin hän tulikin sanoneeksi, että hän tunsi himoa Ranskan pääministeriin eri asennoissa.

Rovaniemellä 4.11.2011


Kyösti Kurtakko
Yliopistokollegion pj.
Professori
KTK:n dekaani