10.12.12

Virkamiehen kyyneleet

Tapasin tänään valtion virkamiehen, jonka silmiin nousi kyyneleitä. Ne olivat kiitollisuuden kyyneleitä siitä, mitä tärkeää hän koki kymmenisen vuotta sitten Lapin yliopistossa oppineensa. Sitä tilannetta, pitkää vahvaa kädenpuristusta ja niitä syvälle katsovia silmiä en unohda. Työhuoneessanikin on itketty paljon, vuosien mittaan varmasti kymmeniä kertoja. En kuitenkaan muista, että itkua olisi tullut koskaan tuollaisesta tunteesta. On itketty pettymyksiä, epäonnistumisia, saamattomuutta, kohtuuttomia odotuksia, epävarmuutta, työn loppumista, sairastumisia, eroja, loukatuksi ja kiusatuksi tulemista sekä silkkaa väsymystä. Oli itkun aikaansaava tunne mikä tahansa, itku on inhimillisenä tekona aina merkittävä. Se viestii ihmisten välisestä luottamuksesta sekä itkijän kasvunhetkestä kohti aikuisuutta. Joskus joku on koettanut tirauttaa tekokyynelenkin saadakseen tahtonsa läpi. Kun ensimmäisen kyynelen jälkeen on hetken vain hiljaa, paljastuu tällaisen kyynelehtijän tarkoitusperä kyllä.

**

Marraskuisissa tulossopimusneuvotteluissa pyydettiin arviota tiedekunnan lähivuosista; mahdollisuuksista, uhista ja sen sellaisista suuntaviivoista. Tutkimus on Lapin yliopiston tämänhetkisessä kehitysvaiheessa ylivoimaisesti olennaisin asia. Ajattelen, että Lapin yliopiston tie tieteellistä tutkimusta tekevänä yhteisönä on aivan alussaan. Muutamat yksilöt ovat päässeet pidemmälle, mutta yhteisötasolla on otettu vasta ensimmäisiä, satunnaisia askeleita. Olin tehnyt neuvotteluja varten laskuharjoituksia, joiden mukaan kahdenkymmenen prosentin työajan lisäys tutkimuksen tekemiseen on mahdollinen jo lähivuosina — kokonaistyöaikaa lisäämättä. Sillä lisäpanostuksella voi odottaa viidenkymmenen prosentin kohennusta tieteellisen tutkimustoiminnan määrällisiin tuloksiin, koska tutkimuksen tekemisen luonne on sillä tavalla kumuloituva, ei mekaaninen. Kaksikymmentä prosenttia lisää tutkimustyötä on suuri asia jo tiedekuntatasolla, puhumattakaan jos se kertautuu koko yliopistossa. Omassa tiedekunnassani tuo muutos tarkoittaa 45 kokonaista vuotuista lisätyöpäivää tutkimuksen tekemiseen, jokaisen opettaja-tutkijan kohdalla. Se merkitsee tuhansissa laskettavia kokonaisia työpäiviä lisää tieteellisen tutkimuksen tekemiseen joka vuosi. Tämä on kuin yliopistouran valinneiden märkä uni, joka onkin totta. Enää kyse on siitä, ovatko opettaja-tutkijoiden motiivit olla töissä yliopistossa niitä, mitä suu on vuosia puhunut.

**

Kokemus on opettanut kuuntelemaan sujuvasti ihmisten sanoja mutta seuraamaan tekoja. Olen kuullut lukuisia kauniita kertomuksia pitkistä tutkimuspäivistä ja kun katson julkaisuluetteloa, se kumisee tyhjyyttään. Olen kuullut vuoroin huutamista ja vuoroin vaikenemista heiltä, jotka puhuvat yhteistyön tärkeydestä ja kollegiaalisuudesta. Olen kuullut toistuvia vaatimuksia avoimemmasta päätöksenteosta heiltä, jotka eivät vaivaudu paikalle yhteisiin tilaisuuksiin ellei ole juuri sillä hetkellä omaa etua ajettavanaan. Esimerkit puheiden ja tekojen ristiriitaisuuksista ovat yliopistossa arkipäivää.

**

Puheiden maailma on kielellisesti osaaville ihmisille kiehtova. Tutkimustyökään ei ole puheista vapaa, mutta silti sen ydin on sinnikkäissä teoissa. Lapin yliopiston kehityksen avainkysymys on, antautuvatko opettaja-tutkijat nykyiseen nähden aivan uudella intensiteetillä tutkimustyön maailmaan. Onko meistä panemaan itseämme likoon kehittyäksemme tutkimuksen tekijöinä yhteisönä, ryhminä ja yksilöinä? En voi sanoa olevani varma, että meistä on siihen. Voi olla, että puhe tutkimuksesta koukuttaa helppoudellaan enemmän kuin sen tekeminen. Samalla tavalla en ole varma siitäkään, ettei meistä olisi muuttamaan toimintatapaamme riittävän radikaalisti. Lapin yliopisto on vedenjakajalla, jossa molempiin suuntiin vetävät yhteisölliset voimat ovat jotakuinkin yhtä vahvat. Tarvitaan sekä veto- että työntövoimaa — yliopisto-, tiedekunta- ja tutkimusryhmätasolla — jotta opettaja-tutkijat todella käärivät hihansa ja ryhtyvät tieteelliseen tutkimustyöhön aiemmin näkemättömällä intensiteetillä.

**

Ajattelen, että yliopisto ei kykene ottamaan suurempia askeleita tutkimuksen tekijänä elleivät opettaja-tutkijat ole valmiita kehittymään yhteisöissään aikuisemmiksi. Oma kokemukseni on karu: yliopisto-opiskelijat ovat keskimäärin aikuisempia kuin opettajansa. Tutkimuksen tekeminen edellyttää jatkuvaa itsensä altistamista epävarmaan ja siitä seuraavaa oppimisen lupausta. Tutkimustyön lisääminen näkyy käytännössä enempänä lukemisena, kirjoittamisena, kommentoimisena, keskusteluna, ajattelemisena, ideoimisena, ajatustenvaihtona, riskinottona, itsekriittisyytenä, kuuntelemisena — monenlaisina samoista ilmiöistä kiinnostuneiden inhimillisinä tekoina. Jos käy yhtä hyvin kuin tapaamalleni valtion virkamiehelle, tänään tehty tutkimustyö voi saada kyynelet silmiin vielä vuonna 2022. Yliopistotyö voi jättää syviä jälkiä, jotka ovat aivan muuta kuin puheilla hoidettavia haavoja.

Juha Perttula
dekaani
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta

26.11.12

Yliopistojen tohtorikoulutus – yliopistojen kohtalonkysymys?

Yliopistojen tohtorikoulutuksesta tehtiin painopistealue 1990-luvun taitteessa. Tämä tapahtui oloissa, joissa Suomi oli ajautumassa itsenäisyyden ajan syvimpään taloudelliseen taantumaan ja elektroniikkateollisuus aloitti eksponentiaalisen nousunsa. Puhuminen ”osaamisen Suomesta” ohjasi suomalaisen yliopiston siirtymää globaaliin maailmaan. Tohtorikoulutus nähtiin tärkeänä kansainvälistymisen kilpailutekijänä. Huippuyksikköohjelmien perustaminen vuonna 1994 ja niitä seuranneet tutkijakoulut vuonna 1995 olivat konkreettisia ilmauksia tästä.

Uudistusten tarkoituksena oli tehostaa jatko-opiskelua, parantaa jatko-opiskelun laatua ja tehdä siitä päätoimista ja palkallista. Tohtorikoulutukseen suunnattu erillisrahoitus tuki uudistusta ja piti koulutuksen tasoa kohtuullisesti yllä.

Vuoden 2010 yliopistouudistus merkitsi erikseen rahoitettujen tutkijakoulujen alasajoa. Samalla tohtorikoulutustehtävästä huolehtiminen siirtyi täysimääräisesti yliopistojen tehtäväksi. ”Ollin oppivuodet” tulivat täyteen ja tohtoreiden koulutuksesta yliopistojen pitää pystyä huolehtimaan omin avuin. Vastikkeetta koulutusta ei toki tarvitse tehdä nytkään mutta verrattuna aiempaan tuloutus on pienempi.

Yliopistojen tohtorikoulutukselle on käymässä samoin kuin belgialaiselle linnunpesiä ryöstäneelle munarosvolle, joka jäi ns. ”rysän päältä” kiinni Inarissa kesäkuussa 2004. Hän perusteli toimiaan sillä, että hän ei tiennyt munien viemisen olevan laitonta. Iltasanomien uutinen asiasta oli mieliinpainuva:

”Ivalon poliisilaitos on oudon ongelman edessä. Sillä on kiinniotettuna belgialainen munarosvo, jonka munat jatkavat kuoriutumistaan poliisiaseman pöydällä.” (Iltasanomat 6/2004)

Jatkokoulutuksessa ryöstöviljely on ollut sitä, että koulutusta on jatkettu vanhalla konseptilla kun ei ole tiedetty tai ymmärretty rahoitusmalliin sisältynyttä viestiä. Huomio olisi pitänyt kiinnittää erillisten tutkijakoulujen virittäminä kokonaan uuden konseptin kehittämiseen. Tohtoroituminen temaattisissa tutkimusryhmissä ja väitteleminen artikkeliväitöskirjoilla olisi pitänyt tehdä vallitsevaksi käytännöksi ainakin niillä tieteenaloilla, missä se on mahdollista.

Akateemisen jatko-opiskelun luonne on muuttunut viime vuosikymmenten aikana merkittävästi. Vielä niinkin myöhään kuin 1970- ja 80-luvuilla jatko-opiskelu oli rinnastettavissa oppisopimustyyppiseen kouluttautumispolkuun. Tyypillinen väylä tohtoriksi oli hakeutua tai tulla pyydetyksi assistentin tehtävään. Muiden osalta oppiaineen professori kutsui lahjakkaimpia opiskelijoitaan lisensiaattiseminaariin tai tutkimusryhmään. Jatko-opintoihin valittiin, niihin ei ensisijaisesti haluttu tai pyritty. Jatko-opiskelun tavoitteena olivat yliopistotehtävät, joista tohtoroituminen palveli parhaiten professoriksi pyrkiviä. Tällainen koulutuskonsepti piti sisällään korkean tason ja toki myös pienen koulutettavien määrän.

Suomalaisen yliopistoeetoksen huoneentaulu Wilhelm von Humboldtilta peräisin oleva opetuksen ja tutkimuksen tasapainomalli, jossa opetuksen tulee perustua tutkimukseen, on saanut siirtyä syrjään. Tilalle on tullut ihanne yliopistosta, jossa tutkimus on muuta hallitsevammassa asemassa. Muutoksen taustalla ovat anglosaksisen maailman huippuyliopistot, jotka kisailevat nobelistien määrillä. 

Yliopistopolitiikkaan on tuotu lisäksi aimo annos liiketalouden malleja ja oppeja. Niiden siivittämänä yliopistoa ollaan muokkaamassa innovaatioiden tuotantolaitokseksi, jossa suomalaisen yliopiston eurooppalaisia juuria keskeisemmän sijan saavat yritysmaailman tehokkuusihanteet.

Kun resursseja ei ole kasvaneiden tulosvaateiden suhteessa lisätty, ovat yliopistot joutuneet totisen paikan eteen. Vaihtoehdot kasvaneen ja kohtuullisen kalliin tohtorikoulutuksen hoitamiseen ovat hankalia. Tehdäänkö jatkokoulutuksesta halpaa massakoulutusta vai maksetaanko jatkokoulutuksen kustannuksia täydentävän rahoituksen ja yliopiston muun oman tulonmuodostuksen tuotoista vai vähennetäänkö koulutettavien määriä? Tutkintojen ja opintoviikkojen määriin huomion kiinnittävä rahoitusmalli suosii ensin mainittua, mutta siinä piilee sudenkuoppa tieteen tason laskusta. Se olisi yliopistoille pitemmän päälle tuhoisaa.

Tohtoritutkintojen määrän pitäminen vuosittain 1600 tutkinnon tasolla edellyttää huolellista selvittelyä siitä, mihin tohtoroitumisen kautta hakeudutaan ja päästään. Yliopistoihin tällaiset määrät eivät mahdu. Työmarkkinatkaan eivät ole varauksettomasti hyväksyneet osaamishypen lumoissa koulutettuja tohtoreita. Työttömien tohtoreiden määrät eivät näytä vielä kovin suurilta mutta työttömyyden lisääntymistrendi on huolestuttavan jyrkkä (ks. esim. AKAVAn www-sivut). Lisäksi tohtoreitten työllistymisluvut eivät kerro koko totuutta. Tohtoreita on huomattava määrä erilaisissa alipalkatuissa pätkätöissä kuten apurahatutkijoina.   

Huolimatta siitä, että tohtorikoulutus ja tutkimus ovat yliopiston ehdotonta ydintä, ovat yliopistojen toimenpiteet oman kokemukseni pohjalta näyttäneet lillukanvarsissa askaroinnilta. Yksi piirre näyttää olevan byrokratian lisääminen ja sitä kautta hallinnon roolin vahvistaminen. Teetetään ja tuotetaan mitä ihmeellisempiä papereita jatko-opiskelijan ja hänen ohjaajansa täytettäviksi sekä tietysti sitä kautta hallinnon työllistämiseksi. Byrokratia kasvaa vastatakseen kasvavan byrokratian tarpeita.

Käsittämättömin paperi, jonka sain pari viikkoa sitten, oli ohjaussopimuslomake, joka väitöskirjan ohjaajan ja tekijän on allekirjoitettava. Päivänselvää kuitenkin on, että kun ollaan yliopistossa opettajana, niin ohjataan ja kun täällä opiskellaan, niin ohjausta halutaan. Ohjaussopimuslomakkeeseen kuuluu osana väitöskirjan etenemisraportti. Siinä kysellään opiskelijalta asioita, joihin hän ei kykene vastaamaan tai joka on tietoa jollekin muulle kuin työn ohjaajalle eli ilmeisesti hallinnolle, mutta varmuudella yhtä hyödytön kuin tuulilasinpyyhkijä vesilinnun takapuolessa. Esimerkkinä etenemisraportin kysymys ”Suurimmat takaiskut tai vaikeudet, jotka ovat haitanneet väitöskirjatyön etenemistä”. Vastaus kysymykseen on varmuudella ohjaajan tiedossa mutta tarvitseeko sitä tietoa joku muu ja miksi?

Kyösti Kurtakko
professori
Kasvatustieteiden tiedekunta

12.10.12

Korkeatasoisen yleissivistyksen puolustus

Yhdysvalloissa on maailman parhaat yliopistot, korkeatasoinen koulutus ja teknologia. Tutkimuksen tuloksena valloitetaan Marsia ja parannetaan ihmisiä kantasolujen avulla. Samalla lähes 40 % yhdysvaltain kansalaisista kieltää ilmastonmuutoksen olemassaolon, merkittävä osa kansasta hylkää evoluutioteorian ja haluaa estää naisten ruumiillisten oikeuksien toteutumisen vastustamalla aborttia. Kongressiedustaja lanseeraa legitiimin raiskauksen, josta ei tule raskaaksi. 

Suomen Kuvalehden (34/2012) toimittaja Marko Hamilo esittää tieteellisen tiedon ja yleisen sivistystason välisen kuilun syiksi poliittisen jaon kärjistymistä, uskonnollisuuden nousua ja autoritaarisen persoonallisuustyypin yleistymistä. Onko kyse siis vain postsekulaarista aikakaudesta ja kollektiivisesta hulluudesta, vai olisiko vikaa itsessään tiedepolitiikassa?

Voisiko olla niin, että Yhdysvalloista alkanut yliopistokulttuurin muutos jäsentää uudella tavalla tieteen, tutkimuksen ja kansalaisten välisiä suhteita? Hyvinvointivaltioon kuulunut ajatus demokraattisista koulutusmahdollisuuksista syrjäytyy uudella meritokratialla, jonka elitismi on omiaan nostamaan esille suoranaista tiedevihaa. Tiedepolitiikka on johtanut radikaaliin tieteenalojen hierarkiaan ja vähempiarvoisten tieteiden pyrkimykseen jäljitellä luonnontieteitä tuotantovolyymia kasvattamalla. Kaikille tieteille on lisäksi annettu tehtäväksi innovaatioiden keksiminen. Innovaatiot nähdään keskeisenä osana yliopistojen yhteiskunnallista tehtävää. Useimmiten ne ovat erilaisia teknologioita, eli yhteiskunnallinen vaikuttavuus näyttäytyy vaikuttamisena teknologian, ei sivistystehtävän kautta.

Seurauksena on ristiriitaisia prosesseja: Tutkimuksen ja tieteen välinen suhde hapertuu, eikä asiantuntijuus edellytä tieteellistä perustaa. Tutkimus, joka tähtää ensisijaisesti teknologisiin innovaatioihin, ei tarvitse laaja-alaista tieteellistä sivistystä. Tieteen ja tutkimuksen elitismi vahvistuu, kun tutkijat kommunikoivat keskenään.

Myös Suomessa toteutetaan uusliberalistista koulutuspolitiikkaa. Olemmeko kohta tilanteessa, jossa erinomainen yleissivistyksemme alkaa rapautua, ja alkaako prosessi yliopistosta? Käykö meilläkin niin, että nopeassa ja kapeassa opiskelussa jää keskeisiä yleissivistystä tukevia kursseja käymättä? Jääkö aikaa vaikkapa ihmisoikeuksien, ympäristökysymysten ja yhteiskuntarakenteiden pohdinnalle?

Koulutus- ja kasvatustutkimuksen tehtävä voi olla vain ja ainoastaan sen varmistaminen, että koululaitos ja aikuiskoulutus tarjoavat kaikille kansalaisille välineitä ajatteluun. Tämä on mahdollista vain, mikäli opiskelijat saavat laajan ja syvälle luotaavan yleissivistyksen opintojensa aikana. Kriittisen ajattelun taitoja tulee tarjota yhteiskunnallista toimijuutta, ei sopeutumista varten.

Kasvatustieteiden tiedekunnan visio Lapin yliopiston kehyksessä voi olla vain tutkimus ja opetus, jotka tähtäävät lyhytjänteistä kvartaalitaloutta pidemmälle. Tehtävänä on rakentaa tulevaisuutta, jossa vakaumukset ja maailmankuvat haastetaan tieteellisin käsittein, ja kaikki ”ainoina mahdollisuuksina” esitetyt ajatusrakennelmat – myös yliopistopolitiikka – voidaan kyseenalaistaa.

Päivi Naskali
Dekaani, professori
Kasvatustieteiden tiedekunta

28.9.12

Välttämätön rakennemuutos – puheenvuoro ja haaste

Kun otin vastaan nykyiset tehtäväni syksyllä 2009, uuden yliopistolaitoksen syntymisen kynnyksellä, asetin keskeiseksi tavoitteeksi byrokratian karsimisen, johon oletin uuden yliopistolain antavan hyvät edellytykset, siirryttäessä tilivirastosta itsenäiseksi oikeushenkilöksi. Nyt kolme vuotta myöhemmin olen tehnyt ajatuksellista väliarviota tuon tavoitteen onnistumisesta. Analyysin lopputulos on nopeasti aikaansaatu. Olen epäonnistunut omassa tavoitteessani.

Mistä tämä epäonnistuminen sitten johtuu? Nopeasti analysoiden siihen on kolme keskeistä syytä. Yhtäältä emme ole osanneet yliopiston sisällä hyödyntää tilivirastosääntelyn purkamisen mukanaan tuomia mahdollisuuksia, vaan ylläpitäneet omin toimin monia byrokraattisia käytänteitä ja rakenteita. Toisaalta vanhat tiliviraston aikaiset toimintatavat istuvat yllättävän sitkeästi lähes kaikissa hallinnollisissa toimijoissa. Parhaimmillaan on vaihdettu vanhoihin pohjiin vain uudet lainkohdat ja jatkettu vanhoilla menetelmillä. Kolmanneksi uuden yliopistonlain mukainen hallintorakenne on luonut niin yliopiston sisällä kuin suhteessa Opetus- ja kulttuuriministeriöönkin kokonaan uudenlaisen asiakirja- ja tietotarvetulvan, jolla on valtava työllistävä vaikutus yliopiston hallinnossa – sen joka tasolla.

Mitä sitten voisi tehdä? Nostaa kädet ylös ja antaa periksi, vai miettiä uudelleen koko hallintorakenteen toimintakulttuuria. Ensimmäinen olisi monien muutosten keskellä helpoin vaihtoehto, mutta nähdäkseni sellaisenaan epärealistinen. Siirtyminen entistä tiukemmin ohjattuun tulospohjaiseen rahoitusjärjestelmään, talouden yleisen epävarmuuden lisääntyminen ja tutkimustoiminnan volyymin välttämätön kasvattaminen edellyttävät hallintorakenteen kehittämistä ja tukipalvelutyön osittaista rakennemuutosta. Omin toimin, esimerkiksi strategista henkilöstösuunnittelua ja byrokratian vähentämistä hyväksikäyttäen tarvittava muutos voidaan toteuttaa hallitusti. Jos taas jäämme haaveilemaan ”paremmista” ajoista, tulee tällä tiellä jossakin vaiheessa väistämättä se kuuluisa karhu vastaan.

Toimivan yliopisto-opetuksen edellytyksenä ovat toimivat tukipalvelut, joiden kautta opetus- ja tutkimushenkilökuntaa ei kuormiteta tarpeettomasti asioilla, jotka on tarkoituksenmukaista hoitaa siihen erikoistuneiden tukipalveluihmisten toimesta. Kun Lapin yliopisto on kehityskaarensa kuluessa muotoutunut profiililtaan paljolti opetusyliopistoksi, on helppo sanoa, että opetuksen tukipalvelut ovat pääosin hyvässä kunnossa ja toimivat hyvin. En myöskään kykene näkemään, että ns. muuta henkilökuntaa olisi kokonaisuutena liikaa, vaikkakin tällaisia kannanottoja joskus kuulee esitettävän.

Yliopistojen uusi rahoitusmalli edellyttää kuitenkin tutkimustoiminnan volyymien moninkertaistamista nykyisestään. Kun yliopistollinen opetus on tutkimukseen perustuvaa, on pyrkimykselle volyymin kasvattamisesta myös rahoitusjärjestelmästä riippumattomat sisällölliset perusteet. Tutkimustoiminnan volyymin kasvattaminen edellyttää kuitenkin myös toimivia tukipalveluita, jotta opetus- ja tutkimushenkilökunnan resurssit eivät sitoudu epätarkoituksenmukaisella tavalla. Tarvitaan hakemusosaamista, kirjoittamistukea, käännöspalveluita, julkaisupalveluita, hankkeiden hallinnointipalveluja jne. Niukkenevien resurssien vallitessa uutta henkilökuntaa ei näiden tehtävien suorittamiseen ole laajassa mitassa mahdollista palkata, joten olemme kaikkinensa suuren haasteen edessä.

Onko tämä haaste sitten ratkaistavissa ja jos, niin miten? Omassa ajattelussani ratkaisu voisi olla löydettävissä tukipalvelutyön uudelleen profiloinnista ja byrokratian karsimisesta vapautuvan henkilöresurssin uudelleen suuntaamisesta tutkimuksen tukipalvelutehtäviin.

Opetus tarvitsee tietysti edelleen hyvät tukipalvelunsa, mutta sisäänottomäärien järkevöittäminen ja sisäänottojen kokoaminen laajempiin kokonaisuuksiin, tutkintojen sisällöllinen kehittäminen sekä tietoteknisten ratkaisujen kehittyminen merkitsevät tai ainakin niiden tulisi merkitä henkilöresurssin vapautumista uudelleen suunnattavaksi tutkimuksen tukipalveluihin. Jos emme lukkiuta ajattelumaailmaamme olemassa olevaan henkilöstörakenteeseen, kykenemme varmasti kaikki näkemään tämän muutoksen tarjoaman mahdollisuuden.

Toiselta puolen kysymys on siitä kykenemmekö me muuttamalla totuttuja toimintatapoja vähentämään byrokratiaa siten, että hallintotyö vähenee ja henkilöresurssia vapautuu tältäkin puolen kohdennettavaksi tutkimuksen tukipalveluihin. Voidaan perustellusti mm. kysyä, tarvitsemmeko me erillisiä matkasuunnitelmia kotimaan matkoihin, tarvitsemmeko me muun henkilökunnan työaikapäätteitä ajankäyttöä kahlitsemaan, tarvitsemmeko me kaikkea sitä paperityötä, lupia, allekirjoituksia ja hyväksyntöjä, jotka olemme tottuneet tuottamaan tilivirastona ja onko hallintorakenteessamme sijaa hallintopalvelujen kokoamiselle isompiin kokonaisuuksiin niin hallintoyksikössä kuin yksikkötasollakin jne. Jokaiseen kysymykseen voi tietysti näkökulmasta riippuen vastata joko kielteisesti tai myönteisesti. Olennaista on, että kykenisimme ottamaan tutkimuksen tukipalvelujen järjestämisen yhteiseksi tavoitteeksemme ja valjastamaan ajatuksemme sen toteuttamismahdollisuuksien pohtimiseen.

Kuten todettua, edellä kuvattu tukipalvelujen palvelurakenteen muutos on omin toimin toteutettavissa pehmeästi kohdentamalla eri syistä vapautuvia tukipalvelu- ja hallintoresursseja uudelleen – toistaiseksi ainakin. Tästä syystä haastan koko yliopiston henkilöstön aidosti miettimään sitä, millä keinoin voimme vähentää tarpeetonta byrokratiaa hallinnossamme ja ylipäänsä keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä vapauttaa resursseja tutkimuksen tukipalveluista huolehtimiseen. Kaikki pienetkin ideat voi esittää suoraan minulle.

Hyvää alkanutta lukuvuotta kaikille!

Markus Aarto
Hallinto- ja lakiasiainjohtaja

13.9.12

Innostusta kansainvälisyyteen

Kansainvälisyys yksityisellä ja julkisella sektorilla on nykyisin arkipäivää. Myös yliopistolaitoksessa opettajien ja opiskelijoiden liikkuvuus on laajaa. Lapin yliopistossa on opintonsa aloittanut juuri 200 ulkomaista opiskelijaa 43 eri maasta. Tämä määrä on lähes puolet uusista läsnä oleviksi ilmoittautuneista omista opiskelijoistamme (433). Oikeustieteiden tiedekuntaan tulevia ja ulkomaiden yliopistoihin lähteviä opiskelijoita on ollut viime vuosina kaikkiaan keskimäärin sata.

Kannattaa kuitenkin katsoa ajassa taaksepäin. Esimerkiksi valtionhallinnossa aina 1980-luvun loppupuolelle asti ministeriöiden kansainvälinen toiminta, ulkoasiainministeriötä lukuun ottamatta, oli vähäistä. Useissa ministeriöissä oli kansainvälisten asioiden osastoja ja toimistoja, joissa oli kielitaitoa, mutta ei asiaosaamista. Pohjoismainen yhteistyö oli pääasiassa suomenruotsalaisten käsissä. Tärkeä kumppani oli Neuvostoliitto, johon yhteydet olivat säännöllisiä, mutta muodollisia. Eurooppa avautui Suomelle oikeastaan 1990-luvun alussa, jolloin Suomi liittyi Euroopan neuvostoon ja sen ihmisoikeussopimukseen. Monien suureksi yllätykseksi havaittiin, ettei Suomen oikeusjärjestys täyttänytkään kaikilta osin eurooppalaisia standardeja. Vasta ETA-sopimus ja Suomen Euroopan unionin jäsenyys vuoden 1995 alusta saivat aikaan muutoksen kansainvälisten asioiden hoidossa. Asiaosaajista tuli myös kansainvälisten asioiden hoitajia sekä täällä Suomessa että kansainvälisissä järjestöissä.

Muutos lakimieskoulutuksessamme näkyy selkeästi eurooppalaistumisena ja globalisoitumisena. Opiskelija voi suorittaa kotimaassa tai ulkomailla aineopintoja, jotka suoraan liittyvät kansainvälistymiseen (esim. kansainvälinen oikeus, eurooppaoikeus, kansainvälinen yksityisoikeus ja oikeusvertailu). Muidenkin oikeudenalojen sisällöt ja lähdeaineisto ovat muuttuneet entistä kansainvälisimmiksi. Nykyajan juristin on tunnettava kansainvälisiä sopimuksia, EU:n säädöksiä, kansainvälisten tuomioistuinten ratkaisuja sekä kansainvälisten valvontaelinten kannanottoja ja suosituksia. Kansainvälistynyt toimintaympäristö vaatii myös monipuolista kielitaitoa, ei vain englannin kieltä.

Pitääkö meidän olla huolissamme opiskelijoidemme kansainvälisyydestä? Opiskelijavaihto syventää vieraiden kulttuurien ja oikeuskulttuurien ymmärrystä sekä kasvattaa kielitaitoa. Mutta mitä tehdä niille opiskelijoille, jotka eivät voi tai halua lähteä ulkomaille? Joitakin vuosia sitten Pohjoismaisilla lakimiespäivillä Kööpenhaminassa nykyinen Helsingin yliopiston rehtori Thomas Wilhelmsson ehdotti, että näille opiskelijoille tehtäisiin pakolliseksi osallistuminen ulkomaisille vaihto-opiskelijoille tarkoitettuihin seminaareihin ja luennoille. Edelleen Wilhelmsson ehdotti vieraskielisen kurssikirjallisuuden lisäämistä. Aitoa kansainvälisyyttä olisi myös ulkomaisten vaihto-opettajien (ns. Visiting Professor) rekrytointi rikastamaan perusopetusta. Heidän toimenkuvaansa voisi kuulua myös väitöskirjan tekijöiden ohjaaminen, tutkimushankkeiden ideoiminen, auttaminen verkostoitumaan ulkomaisten yliopistojen kanssa sekä oman tutkimustyön tekeminen.

Ovatko opiskelijat valmiita kansainvälisyyden lisäämiseen opinnoissa? Jos eivät olisi, pitäisikö heitä kuitenkin kansainvälistää lisäämällä pakollisia opintojaksoja? Vastikään valmistunut ELSA:n (The European Law Students´ Association) markkinatutkimus ”Law students in Europe – 2012” osoittaa selkeästi eurooppalaisten oikeustieteen opiskelijoiden kiinnostuksen kansainväliseen toimintaan, kielitaitojen kehittämiseen ja käyttämiseen sekä ennen muuta kansainväliseen liikkuvuuteen. Sokerina pohjalla tutkimuksessa on tieto siitä, että opiskelijat kaipaavat opintoihinsa mahdollisuuksia kansainvälistymiseen, teorian soveltamiseen käytännössä ja omien kansainvälisessä vuorovaikutuksessa tarvittavien taitojen kehittämiseen jo omassa opintoympäristössä. Ehkä lähivuosina ei tarvitsekaan kovasti vääntää kättä oikeustieteen opiskelijoiden edustajien kanssa siitä, miten opintoja voitaisiin kehittää paremmin vastaamaan kansainvälistyvien työmarkkinoiden tarpeita.  

Yliopistot eivät ole yksin kansainvälisyyden pohdinnoissa. Tämän viikon maanantaina oli Finlandia-talolle Helsinkiin kokoontunut yli 1 500 ihmistä – edustaen noin tuhatta yritystä – pohtimaan, kuinka Suomen vientiteollisuus pärjää yhä kovenevan kilpailun keskellä. Osanottajien suuri määrä yllätti valtiovallan edustajat. Tällaista innostusta kansainvälisyyteen kaivataan yliopistoissakin. Ja tietenkin kovaa työtä monipuolisen kielitaidon kartuttamiseksi.

Matti Niemivuo
Oikeustieteiden tiedekunnan dekaani

27.8.12

Miksi nähdä vaivaa opetuksen ja ohjauksen eteen?

Uutta lukuvuotta aloittaessamme joukkoomme tulee 517 uutta opiskelijaa.

Heistä monella mieli on onnellisen odottava ja jännitteinen: mitä kaikkea yliopisto-opiskelu tarkoittaa ja vaatii? Tieto opiskelupaikan saamisesta Lapin yliopistossa on merkinnyt iloa ja helpottuneisuutta, joskin riemuun on myös sekoittunut paljon kysymyksiä, jännitystä ja epätietoisuutta. Joillekin opiskelupaikan saaminen on ollut pitkän vaivannäön ja sinnikkään usean vuoden pääsy-yrityksen tulos. Joillekin taas hakemusasiakirjat on lähetetty enemmän tai vähemmän epätietoisena siitä, mitä opiskelu tarjoaa. Alkumotivaatio vaihtelee, ja se voi joko vahvistua tai hiipua riippuen siitä, millaisen vaikutelman yliopistomme tarjoaa. Kuinka houkuttelevaksi ja innostavaksi koulutusohjelma osoittautuu ensikokemusten valossa? Vahvistuuko opiskelijassa luottamus siitä, että hän selviää opinnoista ja hän tietää, kuka auttaa, neuvoo ja opastaa. Keneltä voi kysyä ja kenen puoleen saa kääntyä?
 
Opettajatuutoreilla ja myös opiskelijatuutoreilla on erityinen vastuu ja rooli opintojen käynnistäjänä, kannustajana ja vauhdittajana. Tuutoritoiminnan seurauksena opiskelija kokee joko saavansa tuen ja olevansa tervetullut yliopistomme yhteisöön tai tuntee jäävänsä yksin, oman onnensa tai akateemisen heitteillejätön nojaan.
 
Opintojen sujuvuutta selvittäneet tutkimukset osoittavat, että ensimmäisen opintovuoden oppimistulokset ennakoivat opintoprosessin menestyksellisyyttä myöhempinäkin vuosina. Siksi opintojen käynnistymisen tukeminen on erityisen merkityksellistä. Silti opettajatuutoria tarvitaan myös kandidaatti- ja maisteriopintojen vaiheessa: varttuneen opiskelijan eteen tulee valintatilanteita, solmukohtia ja kysymyksiä, joihin vastaaminen selkiinnyttää opiskelijan opintopolkua, saa välttymään virhevalinnoilta tai estää opintojen pitkittymisen.

Jokaisen yliopistossa opetustyötä tekevän professorin, lehtorin ja opettajan tulee panostaa opetustyöhön. Miksi? Miksi nähdä vaivaa opetuksen ja ohjauksen eteen, kun on niin paljon muutakin tärkeää tekemistä? Opetus ja ohjaus ansaitsevat erityisen aseman ainakin seuraavista syistä:

1) Vastuu opiskelijoista

Yliopisto-opettajan vastuuta siitä, että jokainen omaan koulutusohjelmaan valittu opiskelija saa tietoa, tukea ja ohjausta opintojensa etenemisestä, tavoitteista ja sisällöistä, ei voi siirtää muille. Valintaoppaissa opiskelijoille annettuihin lupauksiin ja odotuksiin täytyy vastata niin, että jokainen opiskelija tuntee olevansa tervetullut omaan koulutusohjelmaansa ja vakuuttuu opintojen alusta saakka tehneensä arvokkaan valinnan tullessaan Lapin yliopistoon. Tuutoroinnissa on kyse inhimillisestäkin vastuusta. Jukka Sankala kirjoittaa Opiskelijan laatukirjassa myös opiskelijan vastuusta. Asko Karjalainen taas puhuu akateemisesta vastuusta, jonka vastakohta on välinpitämättömyys opetuksen perillemenosta tai piittaamattomuus opiskelijoiden ymmärryksestä: ”tieteestä ei saa tulla näennäistietämisen tyhjä tynnyri, jota kapulakieliset tutkijakovikset kilvan kolistelevat”.

2) Sitoutuminen yliopistolle annettuun tehtävään ja rahoituksen turvaamiseen

Yliopiston henkilökunnan tulee sitoutua sellaisiin toimintoihin, jotka määrittävät julkisin varoin saadut taloudelliset toimintaedellytyksemme. Tämä tarkoittaa, että keskitymme tekemään sitä työtä, josta meille maksetaan palkka. Koulutus on suurin perusrahoituksemme lähde: yliopistomme taloudellinen toimintakyky riippuu tutkimustoiminnan ohella erityisesti suoritettujen tutkintojen määrästä, opintopistekertymistä sekä opintojen läpäisevyydestä. Yliopiston tuloksellisuuden yhtenä uutena indikaattorina sekä rahoitusperustana tulee olemaan 55 opintopistettä lukuvuosittain suorittaneiden opiskelijoiden osuus. Tämän tavoitteen saavuttaminen vaatii huomattavaa aktiivisuutta sekä opetushenkilökunnalta että opiskelijoilta – ihan vain olemassaolomme turvaamiseksi.

3) Palkitsevuus

Kauaskantoisinta ja palkitsevinta opetus- ja ohjaustyössä on saada opiskelijat kiinnostumaan, tarttumaan oman tieteenalan kysymyksiin sekä lopulta innostumaan työhön tieteen jatkuvuuden ja edistymisen hyväksi. Kun opettaja/ohjaaja tukee ja vahvistaa opiskelijan oppimista, luottaa hänen kehittymiseensä ja taitoihinsa, hän saa opiskelijan motivoitumaan, edistymään ja ehkä venymään huippusaavutuksiin, joihin hän ei olisi yltänyt ilman yliopisto-opettajan kannustusta ja taitavaa, myönteistä palautetta. Opetus- ja ohjaustyöhön panostava ohjaaja pääsee iloitsemaan opiskelijoiden menestyksestä. Opiskelija voi opettajan tuella alkaa luottaa itseensä ja kykyihinsä yhä enemmän sekä opiskella yhä aktiivisemmin ja laadukkaammin tuloksin. Hyvät oppimis- ja opetustulokset vaativat työtä, mutta edistävät sekä opettajan että opiskelijan hyvinvointia.

4) Malli ja suunnannäyttäjä

Yliopisto-opettaja voi olla opiskelijalle korvaamaton tai ensiarvoinen malli, esimerkki ja tiennäyttäjä. Hän voi oman opetus- ja ohjaustyönsä myötä osoittaa opiskelijalle tämän elämän keskeisen suunnan, rohkaista löytämään omat tavoitteensa niin opiskelulle kuin elämälle.

5) Rohkaisun voima

Yliopisto-opettaja/ohjaaja voi pienilläkin eleillä auttaa opiskelijaa suuriin tuloksiin. Muutama rohkaisun sana voi riittää, toteaa Asko Karjalainen kirjasessaan ”Pieni tutoropas yliopisto-opettajille”, tai pieni tarina omasta kokemuksesta ottaen opiskelijat mukaan tieteen maailmaan. Tärkeää on oppia palvelun filosofia. Kun oppii löytämään itsestään vilpittömän toisen auttamisen halun, tulee itse oppineeksi uusia läksyjä elämästä ja ihmissuhteista. Kyky rohkaista toista voi muodostua peiliksi, joka vahvistaa myös itseä, ja auttaa nauttimaan kyvystä ohjata, opastaa ja opettaa.

6) Arvokas akateemisen työn osa

Hyvä ohjaus ja opetus ovat keskeinen ja arvokas osa akateemisen työn kokonaisuutta. Kuten tutkimusosaamista, myös opetus- ja ohjausosaamista voidaan yliopistoyhteisössä oppia, kehittää ja jakaa kollegiaalisesti.

Helsingin yliopistossa on perustettu tänä keväänä Opettajien akatemia (Academia Magistrorum). Sen jäseniksi valitaan sellaisia yliopistolaisia, joiden ominaisuudet vastaavat hyvän yliopisto-opettajan piirteitä: he ovat oman alansa vahvoja asiantuntijoita, he ovat kiinnostuneita opiskelijoidensa oppimisesta ja osaavat tukea sitä sekä he kehittävät omaa opetusosaamistaan monipuolisesti ja aktiivisesti akateemisessa yhteisössään.

Hyviä ohjaus- ja opetuskokemuksia sekä -käytänteitä Lapin yliopistossa on jo runsaasti, ja niitä voimme kartuttaa. Opiskelijoista välittäminen on yliopiston elinehto.

Kaarina Määttä
Vararehtori

7.5.12

Koulutuksen yleiset teoriat ja paikallinen tieto

Lapin yliopisto on profiloinut tutkimustoiminnassaan selkeästi muista yliopistoista erottuvin painoaloin. Tiedekuntien ja yksittäisten tutkijoiden on löydettävä paikkansa pohjoisuuden ja arktisen tutkimuksen ja/tai matkailututkimuksen alueella. Kasvatustieteiden tiedekunnassa painoalat ovat herättäneet hämmennystä: koululaitosta on totuttu pitämään kansallisena järjestelmänä, joka toteutuu yhtenäisenä maan eri osissa. Mitä pohjoisuus merkitsee tutkimuksen tulokulmana? Mikä kaikki voi olla muotoilua? Profilaation todentuminen vie aikaa, mutta sen työstäminen mahdollistaa parhaimmillaan tieteellisesti oleellisten kysymysten, tieteen tehtävien ja tiedon paikantuneisuuden, pohtimisen.

Kasvatustieteiden tiedekunnan tutkimustoiminnalla on yhteytensä niin pohjoiseen hyvinvointiin ja työhön, oikeudenmukaisuuteen kuin palvelumuotoiluunkin. Koulutustutkimuksen suhde hyvinvointiin on ehkä liiankin itsestään selvä, onhan koulutusta länsimaisessa ajattelussa totuttu pitämään niin yhteiskunnan demokratiakehityksen, inhimillisen hyvinvoinnin kuin taloudellisen kehityksenkin välttämättömänä ehtona. Mutta onko koulutus rakentunut paikallisuuden ehdoille vai universaalien teorioiden varaan?

Pohjoisuus tutkimustoimintaa ohjaavana määreenä edellyttää ennen kaikkea tietokäsityksen analyysia. On kysyttävä, sovelletaanko universaaleiksi miellettyjä teorioita lappilaiseen kontekstiin vai annetaanko paikallisen tiedon haastaa oikeaksi miellettyjä teorioita. On kysyttävä, onko koululaitos tosiaan sama kaikille ja kaikkialla. Miten yleiset oppimisen teoriat kohtaavat paikallisen ja alkuperäiskansojen edustaman tietokäsityksen? Miten kasvatuksen ja koulutuksen tutkimuksessa tunnistetaan kulttuuriset, alueelliset, sukupuolistuneet ja etniset erot ja niiden tuomat tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden haasteet? Miten tunnistetaan uusliberalistisen koulutuspolitiikan asettamat ehdot ja seuraukset pohjoisilla alueilla?

Profiilien pohtimisen voi toivoa käynnistävän keskustelun myös siitä, miten tutkimus sijoittuu tieteellisen ihmistutkimuksen yleiseen kenttään. Sosiologi Michael Burawoy (Sosiologia 4/2006) jakaa kentän professionaaliseen, julkiseen, järjestelmää palvelevaan ja kriittiseen tutkimukseen. Nämä leikkaavat toisiaan ja kaikilla on paikkansa tiedon tuotannossa. Kasvatustiede on rakentanut professionaalisuutta tieteen sisäisillä keskusteluilla ja erikoistumisella. Pääsääntöisesti sille on kuitenkin langennut järjestelmän palvelijan rooli tarjota keinoja poliittisten visioiden toteuttamiseksi.

Pohjoista hyvinvointia ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa edistetään mielestäni parhaiten kriittisen, julkisen tutkimuksen avulla. Vuoteen 2020 ulottuvassa visiossa kasvatustieteellisen tutkimuksen voisi nähdä käyvän aktiivista julkista dialogia ja liittoutuvan kriittisen yhteiskuntatieteellisen ja taiteen tutkimuksen kanssa ekologisesti ja sosiaalisesti monimuotoisen yhteiskunnan rakentamiseksi.

Päivi Naskali
dekaani, professori
Kasvatustieteiden tiedekunta

16.4.12

Ajatuksia laatutyöstä

Monet asiat ovat muuttuneet yliopiston toimintaympäristössä. Olemme kuitenkin edelleen suosittu opiskeluympäristö, hyvässä maineessa Lapin työnantajien keskuudessa ja tehneet loistavia tuloksia. Ensimmäinen auditointikierros on onnistuneesti takana ja parhaillaan valmistutaan toiseen auditointikierrokseen. Mielenkiintoista on seurata miten Tampereen yliopisto reagoi uusinta-auditoinnin reputtamiseen ja laatuleiman puuttumiseen sekä miten akkreditoinnit tulevat lyömään läpi suomalaisessa korkeakoululaitoksissa.

Auditointien välillä toimintaa on meillä kehitetty määrätietoisesti eteenpäin ja tuotettu erilaisia raportteja ja tilastoja sekä kv-arviointikin on parhaillaan tekeillä, näitä tuotetaan usein yliopiston ulkopuolelle kuten ministeriötä varten. Olemme vielä mukana esimerkiksi pohjoismaisen ministerineuvoston perustamassa U-maphankkeessa tavoitteena löytää synergiaetuja Pohjoismaisten korkeakoulujen kanssa tarjoten oivan tilaisuuden benchmarkkaukselle. Näiden työllistävää vaikutusta ei käy kieltäminen. Arviointikenttä on ollut varsin kuuma, joidenkin mielipiteiden mukaan ylikuumakin.

Laatukieleen oppiminen on tuonut mukanaan vähemmän akateemisen arkipäivän puheeseen luonnostaan kuuluvia elementtejä. Puhutaan laadunvarmistuksesta, laadunhallinnasta, laadunvarmistusjärjestelmistä, prosesseista ja laatudokumentaation riittävyydestä, paine korkeakoulujen laadunvarmistukseen on tullut usein yliopistojen ulkopuolelta. On nimetty vastuuhenkilöitä ja vastuutettu ihmisiä, yliopistossa jokainen opiskelijoista vahtimestareihin, rehtorit mukaan lukien on velvoitettu laatutyöhön.

Laatujärjestelmällä hieman kärjistäen pyritään liikkeenjohdon opein, tuottamaan ja varmistamaan tasalaatuista tuotetta ja virheitä kaikin keinoin välttäen. Usein tunnutaan puhuttavan kontrollin, kaikkinaisen byrokratian ja hallinnon paisumisesta, jopa yliopistojen autonomiasta huolimatta vallan siirtymisestä yliopiston ulkopuolelle ministeriöön ja talouselämälle.  Kaikki pitäisi saada sopivasti mahdutettua ikään kuin samaan muottiin. Toki tarvitaan yhteisiä pelisääntöjä ja kehyksiä toiminnalle, mutta yliopiston arjen sisältä synnytetyt opettajien, tutkijoiden, opiskelijoiden ja muun henkilökunnan laadunvarmistusvaatimukset luovat erityisyyden ja tekevät järjestelmästä vasta toimivan. Virheiden etsimisen sijasta keskitytään kehittämiseen ja oppimiseen.

Koulutussosiologian professori Hannu Simola on joskus maininnut, että yliopistojen laatutyön tavoitteena on luoda yhdessä sellainen laadunvarmistuksen hybridi, joka parhaiten edistää toiminnan todellista laadukkuutta ja vähiten lisää yliopistolaisten työtaakkaa. Perustan muodostaa yhteinen ymmärrys siitä mikä on hyvä laatu. Arvot kuten luottamus, avoimuus, tasa-puolisuus ja oikeudenmukaisuus ovat niitä arvoja joiden pohjalle laadunvarmistusjärjestelmä voidaan yhdessä rakentaa. Akateemisen vastuun voidaan tässä yhteydessä olevan vastuuta tiedeyhteisöstä ja sen toimivuudesta.  Ja juuri muutoksen haltuunotto edellyttää akateemista vastuuta. Muutos haastaa osaamisen ja osaaminen mahdollistaa muutoksen.

Muuttuneessa indikaattorikisailussa tarvitsemme luovuutta ja luovuus edellyttää eri tavoin tekemistä, rajojen ylityksiä, näköaloja, oma-aloitteisuutta ja samalla riskien ottoa. Sekä ennen kaikkea luottamusta ja vapautta siihen, ettei kaikkea tarvitse kääntää laatukieleen sopivaksi akateemisesta ajatellusta vieraannuttavaksi. 

Laatupäällikkö Jukka Sankala

30.3.12

Verkon pauloissa

Pipopäisistä, pahvista kahvimukia kädessään kantavista it-nörteistä on kehittynyt yritysten ja organisaatioiden verkkotoiminnan kehittämisen strategeja, joiden työnä on haistella verkon  kehittymisen hiljaisia signaaleja. Ohi ovat ajat, jolloin viestintä oli yksisuuntaista tiedon jakamista eri kanavien kautta. Nyt asiakkaita pitää sitouttaa organisaatioon vuorovaikutteisesti uskottavan brändin avulla. Nykyajan brändin pitää olla dynaaminen ja sosiaalinen, myös verkossa alati kehittyvä ja näkyvä ajantasainen kokonaisuus.

Yliopistojenkin pitää sitouttaa asiakkaitaan. On vaikea kuvitella, miten muuten tuo sitouttaminen voisi tapahtua kuin sisällön avulla. Sisältö on se tuote, josta yliopiston asiakas on kiinnostunut. Tällöin kysymys kuuluu, kuka tuottaa, päivittää, lohkoo, muotoilee, hallinnoi ja kehittää organisaation tuottamia sisältöjä verkon eri alustoille.  

Verkko edellyttää kullekin alustalle sopivaa sisältöä. Tässä suhteessa myös Lapin yliopiston sivut kaipaavat verkon nurkkiin kertyneen tiedon siivoamista ja inventaarion tekemistä siitä, mikä tieto on edelleen relevanttia ja mikä ei. Yliopistolla on työn alla tällä hetkellä muun muassa, intran uudistaminen, sidosryhmien kanssa tehtävää yhteistyötä esittelevän sivuston perustaminen , tutkimuksen strategisten kärkien esille tuominen, saamenkielisen sivuston perustaminen, tiedekuntien ja hallinnon sivustojen uudistaminen, opiskelu-sivustojen uudistaminen sekä sivujen eri kieliversiot. Sivujen päivittäminen on nykyään jatkuva prosessi, joka ei pääty koskaan. 

Verkossa oleminen edellyttää viestinnältä tiedon muotoilua, visualisointia, hallinnointia, kehittämistyötä, sosiaalisen median sisältöjen tuottamista, seurantaa ja kampanjoiden suunnittelua, videoiden tekemistä ja yhteisöllisyyden seurantaa. Tämä edellyttää sen pohtimista, mitä organisaatioista halutaan sanoa, missä muodossa ja millä kanavilla. Lisäksi pohdittavaksi tulee, mihin kaikkeen tiede taipuu, asemaansa menettämättä. Yksi ääripää on, että yliopistoille riittää tulevaisuudessa myös populaariksi tiedeviestinnäksi se, että tutkijat julkaisevat tutkimustensa tuloksia kansainvälisissä referee-julkaisuissa.

Tablettien ja älypuhelimien aikakaudella ihmiset ovat kosketuksissa sisältöihin eri alustojen avulla. Näin perinteinen yksisuuntainen viesti on muuttunut verkossa hyvinkin erilaisten tarinoiden jakamiseksi. Tämä edellyttää eri sisältöjä eri alustoille ja sen huomioimista, että asiakas on aktiivinen toimija. Lopputulema on, että organisaation brändi ei perustu enää pelkästään sen omaan tahtoon, koska brändi on alati muuttuva ja kehittyvä ja se perustuu entistä suuremmassa määrin verkon sosiaalisuuteen. Tässä suhteessa organisaation tehtävänä onkin tukea entistä voimallisemmin yhteisöllisen brändin luomista myös verkossa. 

Lisäksi organisaatioiden tulee luopua ajattelusta, jonka mukaan kaikki on aina keksittävä itse. Nykyään on monia asioita, joita yksikään organisaatio tai julkaisujärjestelmä ei voi tehdä yksin edes tyydyttävästi. Esimerkiksi videoiden tallentaminen ja julkaiseminen kannattaa ulkoistaa, samoin blogit, uutiskirjeet jne. Verkko on täynnä eri tarkoituksiin kehitettyjä ratkaisuja, joita organisaatioiden ei kannata itse ryhtyä kehittämään. 

Verkkoläsnäolon johtaminen on pienten purojen ohjaamista kohti tavoiteltua päämäärää. Meillä tuon päämäärän sanelee Lapin yliopiston strategia. Toisaalta on turha luoda verkkoon online-alustoja, jotka kumisevat tyhjyyttään. Yhteisöt ja niiden luominen eivät saa olla kuitenkaan itsetarkoitus. Pikemminkin on lähdettävä siitä, miten brändistä saadaan luotua nuori, ketterä ja yhteisökelpoinen myös sosiaalisessa mediassa. Yliopistomme ei voi aliarvioida verkossa olemista missään suhteessa. Organisaation brändipersoonallisuuden on oltava ajan tasalla ja erityisesti verkossa, koska siellä organisaatio näkyy kokonaisuutena.    

Olli Tiuraniemi
viestintäpäällikkö 

22.3.12

Miten kulkea kohti kevättä?

Jokaisessa työssä ja jokaisessa työpaikassa esiintyy tilanteita ja ajanjaksoja, jotka koetaan hyvin stressaaviksi. On hetkiä, jolloin töitä on liikaa, asiat ovat kohtuuttoman vaikeita tai työyhteisön sisäinen henki on muodostunut epäterveeksi. Jokainen meistä kokee, näkee ja käsittelee tällaiset asiat omalla tavallaan. Joku sulkeutuu kuoreensa, joku masentuu, joku yrittää entistä lujemmin, joku yrittää korjata ongelmaa ja joku varmaankin nauttii tällaisistakin tilanteista.

Työperäistä tai työstä johtuvaa stressiä kukin hallitsee omalla tavallaan ja joillakin on luonnostaan toisia parempi stressinsietokyky. Oma jaksaminen onkin monin tavoin itsestä kiinni, joskin työyhteisön pitäisi kyetä tunnistamaan ja korjaamaan niitä tekijöitä, jotka ulkoisesti jaksamiseen vaikuttavat (töiden jakautuminen, työyhteisön henki, toisten kunnioittaminen jne.).

Oman jaksamisen kannalta peruslähtökohta on kuitenkin jokaisen itsensä hallittavissa. Hyvä tai kohtuullinen fysiikka muodostaa lähtökohdan, jonka päälle stressinsietokykyä on hyvä rakentaa. Erään vanhan asianajajaystäväni vakiolausetta lainatakseni: ”Hyvä fyysinen kunto on 25 prosenttia lisää työtehoa ja 75 prosenttia lisää hyvää mieltä.”

Usein yliopistollakin kuulee, kuinka ihmiset valittavat sitä, ettei ehdi tai voi liikkua ja huolehtia fysiikasta. Väite on täyttä puppua. Joskus 1980-luvulla nyt jo lähes 90-vuotias isoisäni otti tavakseen ottaa minut ja veljeni viikoksi matkaansa mennessään kuntoutukseen Laukaaseen Peurungan kuntoutus-, liikunta ja kylpyläkeskukseen. Isoisä kävi päivisin kuntoutuksessa ja muun ajan uimme kylpylässä, kävimme kuntosalilla ja pelasimme minigolfia sekä shakkia keskenämme. Nuo reissut olivat aina elämyksiä ja tuolta ajalta mieleeni on jäänyt mm. Peurungan kuplahallin seinään kirjoitettu presidentti Kekkosen nimiin laitettu aforismi: ”Kaikki syyt, jotka estävät meitä liikkumasta ovat tekosyitä”. Kun Peurungassa katsoi ympärilleen ja näki joukoittain eri asteisesti vammautuneita sotainvalideja liikkumassa – kukin omien rajoitustensa puitteissa, ymmärsi myös aforismin todellisen sisällön.

Omalta kohdaltani olen myös havainnut, että tekosyiden keksiminen ja liikunnan välttely on varsin helppoa. Siitä, kun lopetin aktiivisen juoksemisen koripallon perässä kuusi vuotta sitten painoa on tullut lisää 15 kiloa ja usein huomaa ajattelevansa, ettei jaksa lähteä lenkille milloin mistäkin syystä. Vaikken väitä ihan rapakunnossa olevani, olen kyllä huomannut, että väsy tulee paljon helpommin kuin silloin, kun oli oikeasti hyvässä kunnossa. Viikonlopun Iltalehdessä arvonsa tunteva kiekkomies Juhani Tamminen tiivisti oman burnoutinsa pohjan osuvalla tavalla sanoen, että ”tein 16 tunnin työpäiviä 8 tunnin fysiikalla”. Ollaanpa Tammisesta muutoin mitä mieltä tahansa, analyysi on kyllä osuva ja antaa aihetta miettimiseen. Liika työ ja liian vähäinen lepo ja liikunta on takuuvarma tapa saada itsensä kiukkuiseksi.

Peurungan kylpylän saunasta on jäänyt mieleeni toinenkin muisto, joka liittyy vahvasti tapaan käsitellä asioita. Lauteilla tutut ja tuntemattomat sotaveteraanit ja –invalidit, vammoihin ja taustaan katsomatta istuivat kaikki tasa-arvoisina ystävinä ja käsittelivät hurtilla huumorilla vanhoja, uusia ja vaikeitakin asioita. Mieleeni on jäänyt, että keskusteluissa kaikille annettiin liikkumatilaa ja kaikkien mielipiteitä arvostettiin. Veteraanimieltä?

Olen monesti jälkeenpäin miettinyt tätä muistikuvaani peilaten sitä elämään työyhteisössämme. Olen pohtinut, voisimmeko käsitellä kaikkia vaikeitakin asioita yhdessä rehellisesti, avoimesti ja konflikteja hakematta? Voisimmeko me suhtautua vaikeisiinkin asioihin ”hurtilla huumorilla” ja ottamatta kaikkea niin henkilökohtaisesti? Uskaltaisimmeko me luopua ns. sosiaalisesta statuksesta ja suhtautua kaikkiin työyhteisön jäseniin arvostavasti ja liikkumatilaa antaen? Minä en ole keksinyt järjellistä syytä, miksi emme voisi näin tehdä. Samalla syntyisi kestävä pohja myös henkiselle jaksamiselle fyysisen jaksamisen ohella!

Liikunnan iloa ja ”veteraanimieltä” kaikille!

Markus Aarto Hallinto- ja lakiasiainjohtaja

19.3.12

Yliopiston promootiot kutsuvat

Lapin yliopistossa järjestetään historiamme neljäs promootio 31.5.–2.6.2012. Edellinen promootio oli vuonna 2004, joten kahdeksan vuoden odotuksen jälkeen edessämme on yliopiston arvokkain kolmipäiväinen juhlatilaisuus, jossa vihitään tutkinnon suorittaneet maisterit ja tohtorit sekä kunniatohtorit. Promootion tarkoitus on korostaa koulutuksen arvostusta ja juhlia ainutkertaisella tavalla monen vuoden kovalla työllä ansaittua tutkintoa. Sana ”promootio” tulee latinan verbistä ”promovere”: siirtää eteenpäin, edistää, ylentää.
 
Promootiotunnuksemme ovat suunnitelleet Antti Huhtala, Merja Lahti ja Kai Karkulahti taiteiden tiedekunnasta. Tunnuksessa yhdistetään perinteet Lapin yliopiston nykyaikaan. Musta on akateeminen juhlaväri pukeutumisessakin, kuten myös valkoinen, ja ne näkyvät merkissä. Merkki kohoaa logosta kasvavan verson tavoin, mikä viittaa yksilön kasvuun ja kehitykseen. Merkistä on löydettävissä viittauksia myös Lappiin, poronsarviin ja vaivaiskoivuihin sekä lisäksi yhtymäkohtia Lapin yliopiston visuaaliseen ilmeeseen.


Millainen promootio meille on tulossa?

Epävirallisesti aloitetaan proomootiojazzeilla Tivolissa keskiviikkona 30.5. klo 20.  Viralliset promootiojuhlallisuudet ovat perinteen mukaisesti kolmipäiväiset.

Varsinaisen promootiopäivän aattona torstaina 31.5.2012 maisteriksi vihittäville järjestetään seppeleensitojaiset hotelli Santa Clausin uusituissa tiloissa. Kunkin promovoitavan seppeleensitoja, yleensä seuralainen, sitoo hänelle laakeriseppeleen siten, että yleinen seppeleensitoja/sitojatar opastaa. Yleiseksi seppeleensitojaksi kutsutaan arvostetun professorin naimaton tytär tai poika. Kuka hän on? Se selviää Flooranpäivänä, 13. toukokuuta, jolloin promootiotoimikunnan edustajat vievät tälle henkilölle kutsun kotiin. Yleinen seppeleensitoja tai -sitojatar vastaa seppeleensitojaisten onnistumisesta, jossa tuoreet laakerinlehdet ommellaan käsin seppeleeksi, jota käytetään seuraavan päivän promootioaktissa.

Tohtoripromovendeille järjestetään vastaavasti miekanhiojaiset hotelli Pohjanhovissa. Miekanhiojaisissa tohtoripromovendien seuralaiset avustavat tohtorin miekan hionnassa. Airueet ovat myös apuna (huolehtien tahkosta ja sen käyttövoimasta). Tohtorinmiekka on hengen ase, jolla tohtori puolustaa totuutta, oikeutta ja hyvyyttä.

Kumpaankin juhlaan kuuluvat illalliset, runsaasti musiikkia ja valmisteltuja puheita.

Kaikki käytössämme olevat juhlatilat somistetaan tekstiilein ja värein juhlaviksi, taiteiden tiedekunnan toimesta suorastaan loisteliaiksi. Promootioon osallistuvilla on tilaisuus nauttia myös visuaalisen ilmeen kauneudesta ja juhlavuudesta.

Virallista promovointia varten naispuoliset promovoitavat maisterit pukeutuvat pitkään valkoiseen pukuun ja tohtorit mustaan. Miesten puku on frakki.

Vihkiminen tapahtuu juhlallisessa aktissa perjantaina 1.6.2012 Lappi Areenalla. Promootioaktiin siirrytään kulkueena, jossa on tarkka akateeminen järjestys. Promootioaktiin liittyy puheita ja musiikkia. Promoottoreina toimivat professorit Kyösti Kurtakko (KTK), Asko Suikkanen (YTK), Minna Uotila (TTK) ja Terttu Utriainen (OTK). Promoottori ojentaa maistereille oppiarvon symboliksi laakeriseppeleen ja maisterinsormuksen, tohtoreille tohtorinhatun ja miekan.

Ennen maisteriksi ja tohtoriksi vihkimistä parhain arvosanoin valmistunut antaa näytteen vihittävien tiedoista ja taidoista. Sekä priimustohtori että ultimusmaisteri vastaavat oman oppialansa professorin tekemään kysymykseen – ja vastauksen pitää tulla hyväksytyksi!

Aktin jälkeen promovoidut sekä muut juhlavieraat siirtyvät bussikuljetuksella kaupungin vanhalle torille, jossa järjestäydytään juhlavaksi promootiokulkueeksi ja siirrytään halki kaupungin juhlajumalanpalvelukseen. Promootiokulkuetta johtaa juhlamenojen ohjaaja, joka muutenkin vastaa juhlallisuuksien sujumisesta sääntöjen mukaisesti. Hän on professori Kai Kokko (OTK). Juhlamenojen ohjaajaa seuraavat promoottorit, kunniatohtorit, vastavihityt tohtorit ja maisterit, rehtori, vararehtorit, yliopiston hallintojohto, professorit virkaikäjärjestyksessä, yliairut, yleinen seppeleensitojatar sekä muiden yliopistojen rehtorit.

Maistereiden ja tohtoreiden vihkimistä juhlistetaan promootioillallisella Santaparkissa. Juhlaillallisella lomassa kuullaan useita valmisteltuja, lyhyitä akateemisia puheita ja Lapin kamariorkesterin musiikkia.
Ilta huipentuu juhlallisiin promootiotanssiaisiin Lappi Areenalla. Lappi Areena saa aivan uuden ilmeen illan juhlaa varten. Luvassa on iloista musiikkia ja myös vanhojen tanssien esitys (joiden harjoitukset pidetään sovitun aikataulun mukaisesti). Ennen aamunkoittoa myös airueet luopuvat nauhoistaan yliairueen johdolla. Yliairueena toimii professori Tuija Hautala-Hirvioja (TTK). Hän johtaa promootiojuhlissa avustavia airueita ja ottaa vastaan arvovieraat.

Promootiopäivää seuraa kolmas juhlapäivä,”vapaamuotoinen huviretki”. Se toteutetaan lauantaina 2.6.2012 promootiojunalla, lättähatulla Rovaniemeltä Kemijärvelle. Juna lähtee klo 11.30 ja paluu on noin klo 17.30. Kemijärven kulttuurikeskuksessa on ohjelmaa, samoin junissa junaemännät ja -isännät tekevät yhdessäolon mukavaksi.

Kaiken kaikkiaan promootioon liittyy paljon symboliikkaa ja sillä on pitkät perinteet yliopistomaailmassa. Suomessakin ensimmäinen promootio pidettiin yli 300 vuotta sitten, Turun akatemian filosofisessa tiedekunnassa.

Tätä perinnettä haluamme Lapin yliopistossa jatkaa. Haluamme juhlistaa unohtumattomalla tavalla maisterin ja tohtorin tutkinnon suorittamista, merkittävän opiskeluvaiheen päättymistä ja uuden elämän alkua opintojen jälkeen. Tähän juhlaan toivotamme myös yliopiston henkilökunnan mukaan. Ilman yliopistolaistemme opetus- ja tutkimustyötä sekä ohjausta ei olisi promovoitavia. Voimme siis nauttia työmme tuloksista. Kutsumalla kunniatohtorit voimme osoittaa korkeimman huomionosoituksemme henkilöille, jotka ovat saavuttaneet erityisiä ansioita akateemisen maailman ulkopuolella tai muutoin edistäneet tieteellistä tutkimusta erityisen ansiokkaasti.

Ilmoittautumisaika on nyt menossa, ja sitovasti ilmoittautuneita promovendejä on tähän mennessä jo nyt enemmän kuin oli osallistuneita vuoden 2004 promootioihin (seuralaisineen noin 200). Silti monelta maisterin tai tohtorin tutkinnon suorittaneelta puuttuu juhlallisuuksia koskeva riittävä informaatio, ja siksi on tärkeää, että tiedekunnissa innostetaan valmistuneita osallistumaan vihittäviksi. Tätä tilaisuutta ei kannata jättää käyttämättä. Henkilökunnan ilmoittautuminen on niin ikään avautunut verkkosivuillamme.


Tervetuloa promootioihin, joista teemme yhdessä ikimuistoisen akateemisen juhlan. Vuoden 2004 maisteripromovendi muistelee kokemaansa näin: ”Senastisen elämäni hienoimmat juhlallisuudet. Akateemisuutta parhaimmillaan. Tunsi oikeasti saavuttaneensa jotain hienoa. Ehdottomasti kaiken vaivan ja rahan arvoista!” Promootioista jää pysyvä myönteinen muistikuva, kuten maisteripromovendi vuodelta 2004 kertoo: ”Intensiivinen, juhlallinen ja äärimmäisen hauska, siinä sanoja joilla juuri ja juuri voi kuvailla sitä mitä nuo päivät sisällään pitivät. Harvoin on tilaisuutta kokea niin monenlaisia tunteita vain muutaman päivän aikana. Suosittelen ehdottomasti.”


Kaarina Määttä
Vararehtori, promootiotoimikunnan puheenjohtaja

20.2.12

Lapin yliopiston tutkimusstrategien viisi leipää ja kaksi kalaa – kaksi profiilia ja kolme kärkeä

Suomen yliopisto- ja korkeakoulupolitiikkaan tuli vauhtia 2010 yliopistouudistuksen jälkeen. Ulkopuolisten päättäjien määrä ja rooli lisääntyi yliopistojen hallituksissa, yliopistojen rakenteellinen muutos vauhdittui ja yliopistojen asema muuttui. Päätöksenteko ja johtaminen kovenivat. Strategiapapereista tuli yliopistojen arvon mittareita, joita alettiin tehtailla. Isoja kampuksia lopetettiin, yt-neuvotteluja alettiin käydä ja henkilöstöä irtisanoa. Strategiatyöstä tuli jatkuva prosessi, jolla yliopistot yrittävät osoittaa vallanpitäjille olevansa kehityksen eturintamassa.

Yliopistot ovat edelleen tieteellistä työtä tekevien yhteisöjä, joiden ytimen muodostavat tutkimus- ja opetushenkilöstö. Yliopistojen johtamistyössä tämän joukon ohittaminen on samaa kuin unohtaisi kartan suunnistamisessa.

Sopiiko tällainen johtamistapa yliopistoon? Ottaako se huomioon yliopistotyön ja yliopistoperinteen vahvuudet? Onko tässä kysymys tähänastisen yliopistoinstituution perustavanlaatuisesta romuttamisesta?

Nykyisessä yliopistopolitiikassa ja yliopistojen johtamisessa on paljon ongelmia, isoja, seuraavassa ihmettelen joitakin. Rajoitun Lapin yliopistoon ja Lapin korkeakoulukonserniin, joita tunnen parhaiten. Korostan kuitenkin, että ongelmat ovat yleisiä eli samanlaisia ihmettelyn aiheita löytyy myös muualta.

Yliopistojen keskeisin erikoispiirre on tieteellinen tutkimus ja siihen nojaava opetus. Tieteellisen tutkimuksen tehtävänä on uuden tiedon tuottaminen. Se tarkoittaa sekä tiedon määrän lisäämistä että entisen tiedon korjaamista. Molemmat mainitut asiat edellyttävät osallistumista tieteelliseen keskusteluun. Se tapahtuu aina ja on aina tapahtunut kansallisista rajoista piittaamatta. Tiede on kansainvälistä.

Lapin yliopiston tutkimusstrategia sisältää niukasti jos ollenkaan viittauksia tieteellisiin teemoihin tai tieteellisiin traditioihin. Strategiaa luonnehditaan yliopiston webbi-sivulla ominaisuustermein, ei sisältötermein, ”Kaksi profiilia ja kolme kärkeä”. Profiilit on määritelty tutkimuskohteina ja kärjet kylläkin teemoina mutta ei tieteessä käytävien keskustelujen teemoina. Esimerkiksi kestävä kehitys on puhtaasti poliittinen teema. Siihen liittyy kyseenalaista taloudellista toimintaa, johon tieteessä pitäisi asettaa pikemmin kysymys- kuin huutomerkkejä. Strategiassa ei ole myöskään uhrattu mainintoja yksittäisille tieteille.

Strategian sisältöä on haettu maantieteestä eli yliopiston paikasta kartalla. Sisällöllisesti ja temaattisesti strategia muistuttaa paikallisia maakuntaohjelmia (esim. Pohjois-Suomen EAKR-toimenpideohjelma 2007–2013). Täytyy muistaa, että perifeeriset tutkimusaiheet eivät ole sellaisenaan tieteellisiä. Tieteelliseksi ne muodostuvat vasta, kun osoitetaan, mihin tieteellisistä teemoista käytävään keskusteluun niillä osallistutaan. Tieteellisyyden olematon edustus Lapin yliopiston tutkimusstrategiassa kertoo ensinnäkin sen, että tutkijoita on kuultu valikoiden, liian vähän tai ei ollenkaan ja toiseksi sen, että strategian laadinnassa nykyiset yliopiston vahvuudet tutkimuksen saralla on sivuutettu. Tällaisenaan strategian menestys edellyttää ihmettä. Kuka tai ketkä ovat messiaita? 

Jos ja kun tavoitellaan kansainvälistä tutkimusrahoitusta, niin tutkimusstrategialla täytyy olla yhteydet tieteessä käytävään keskusteluun. Tutkimusstrategiaa ei voida synnyttää hallintovetoisesti. Muuten tulee vailla sisältöä olevia ”hengettömiä” papereita.

Strategisia kärkiä on kolme ja yliopistossa tiedekuntia neljä. Jo silloin kun strategia lanseerattiin, esitettiin kriittisiä kommentteja kärkien selektiivisyydestä suhteessa tiedekuntiin, tieteenaloihin ja yksityisiin tutkijoihin. Kun lukee strategiasta itsearvioinnin pohjaksi tehtyä selvitystä (Hallituksen kokous 23.1.2012), ei jää epäselväksi, eikö strategia suosi joitakin tai jotakin. OTK:sta on päässyt selvitykseen mukaan yksi, KTK:sta kolme, TTK:sta yksitoista ja YTK:sta peräti seitsemisenkymmentä nimeltä mainittua julkaisua tai tutkimus- ja kehittämishanketta.

Selvitysraportti sisällyttää YTK:stä strategisiin kärkiin lähes kaikki väitöskirjat ja julkaisut viimeisen 20 vuoden ajalta. Mukana on mm. väitöskirja vuodelta 1990 sekä väitöskirja, joka käsittelee prostituutiota. Molemmat ovat väitöskirjoina ansioiltaan varmasti tasokkaita ja paikkansa täyttäviä, mutta herättävät tässä yhteydessä kysymyksiä. Kuinka relevantti tieteellisen keskustelun edustaja 22 vuotta sitten julkaistu tutkimus yleensä ja erityisesti yhteiskuntatieteissä voi olla? Mikä yhteys sillä on 2010-luvulla laadittuun Lapin yliopiston tutkimusstrategiaan? Miten prostituutiota käsittelevä väitöskirja liittyy kärkiin? Edustaako se hyvinvointia vai muuttuvaa työtä?

Suurin osa YTK:n tutkimusaktiviteetista koostuu Pohjoinen hyvinvointi ja muuttuva työ kärjen esittelystä. Valtaosa on kärkiprofessorin omia hankkeita. Eikö strategia olekaan koko yliopiston strategia? Missä ovat muiden tiedekuntien ja tutkijoiden tutkimukset?

Samanlaista valikoivuutta on ollut myös Lapin korkeakoulukonsernin innovaatio-ohjelmassa 2009–2012. Yliopiston kasvatustieteellinen koulutusala loistaa siitä poissaolollaan. Kasvatustieteilijöiden jättäminen ulkopuolelle on ihmeteltävää ensinnäkin siksi, että innovatiivisuuden ja lahjakkuuden tutkimus ovat kasvatustieteen klassisia osaamisalueita, ja toiseksi siksi, että koulutusosaaminen on ohjelmassa määritelty konsernin innovaatio-ohjelman yhdeksi läpileikkaavaksi alueeksi.

Huolestuttavaksi asian tekee se, että konsernin innovaatio-ohjelmalla on hallitseva rooli aluekehitysrahojen jaossa. Rahoittajat ovat ottaneet sen aluekehityksen strategiseksi työkaluksi. Innovaatio-ohjelmasta ovat hyötyneet Lapin yliopistossa nimenomaan alat ja henkilöt, jotka ovat olleet mukana ohjelman valmistelussa ja työryhmissä. Hyvätkään hankkeet, joita muut tahot ovat esittäneet, ovat törmänneet siihen, että ne eivät ole konsernihankkeita tai siihen, että ei ole rahaa. Kyse ei ole hankeidean tai hankevalmistelun huonosta laadusta vaan siitä, että jotkut on jo lähtökohtaisesti suljettu rahoitusta saavan piirin ulkopuolelle.

Tieteenalojen ja tutkijoiden asettaminen eriarvoiseen asemaan ja valikoivuus, josta nykyään puhutaan muodikkaasti priorisointina, ei ole paikallinen ilmiö. Äskettäin kuusikymmentä tieteellistä seuraa julkaisi kannanoton tieteellisestä julkaisutoiminnasta.

Kannanotossa kysytään, miksi suomenkieliset tiedejulkaisut asetetaan alemmalle tasolle kuin kansainväliset. Kannanotossa todetaan mm. että tälle ei ole mitään sisällöllisiä perusteita. Tutkimuksen laatu ei perimmiltään ole kielikysymys. Sen sijaan kansallinen julkaiseminen on. Muuten edessä on suomen kielen ja suomenkielisen yliopiston loppu.

Kyösti Kurtakko
professori, yliopistokollegion puheenjohtaja

31.1.12

KULTAA JA KUNNIAA – VAIKO JÄTTEITÄ

Kaivosteollisuus pohjoisessa puhuttaa.   Asenteiden ääripäät ovat aika kaukana toisistaan: Lappi monikansallisten yritysten riistämänä siirtomaana versus sen nouseminen koko Suomen kehityksen veturiksi nyt kun pääkaupunkiseudun kasvu on sakkaamassa.  Ääripäistä harvoin löytyvät parhaat ratkaisut, mutta toisaalta teksasilaisen sanonnan mukaan keskitiellä on vain kuolleita vyötiäisiä (armadillo).

Selvityksiä Suomen metallimalmien ja teollisuusmineraalien kaivoksista ei puutu.  Viime vuonna Elinkeinoelämän tutkimuslaitos (ETLA) julkaisi laajan raportin ”Kalliosta kullaksi, kummusta klusteriksi. Suomen mineraaliklusterin vaikuttavuusselvitys”.  Lapin liiton toimialapäällikkö Maija Uusisuo valmisti Työ- ja elinkeinoministeriön julkaiseman raportin ”Kaivosteollisuus” osana sen toimialaraporttien sarjaa. Vuoden 2010 lopulla hyväksyttiin Suomen mineraalistrategia ja luonnonvaraselonteko.   Kaivosteollisuuden tosiasiat on siis sangen hyvin kartoitettu.

Jokainen on nähnyt karttoja, joihin Suomessa toimivat tai suunnitellut kaivokset on sijoitettu.  Vaikka kaivoksia toimii kaikkialla Suomessa, niin painopiste on pohjoisessa.   Ryhtymättä tässä luettelemaan kaivosten nimiä, niin varsinkin Kittilässä, Savukoskella ja Sodankylässä on jo käynnissä tai suunnitteilla mittavaa kaivostoimintaa, joka luo erityisesti rakennusvaiheessa työpaikkoja.  Tosin näistä tuntuvakin osa menee ulkopuolisille urakoitsijoille, mutta myös paikkakunnalle jää pysyvää työtä.  Ihmisiä muuttaa takaisin työn perässä.

Äskeinen laaja raportti Sodankylästä kertoo, kuinka monisäikeinen vaikutus kaivostoiminnalla on paikalliseen yhteisöön (Kaleva 29.1.2012, s. 8-13).  Kevitsan ja Pahtavaaran kaivokset näyttävät pysäyttäneen väestökadon ja pahimmillaan 30-35 prosentin välillä liikkunut työttömyys on painunut 10 prosentin pintaan.  Reissumiehiä on paljon, mutta hekin tuovat uutta kysyntää: asua ja syödä pitää. Toisaalta alueelle muuttavat nostavat varsinkin asuntojen hintatasoa ja vaativat kunnalta lisäpalveluita. Nykyjärjestelmällä kunnat saavat kaivostoiminnasta vain vähän suoranaista hyötyä, mutta kustannukset kasvavat. 

Kaivostoiminnan laajeneminen herättää ainakin kolmenlaista keskustelua. Ulkomaisen pääoman vahva ote mietityttää. Vaikka on kohtuutonta ministeri Hautalan tapaan kutsua Lappia ”Pohjolan Kongoksi”, mikä lieneekin tarkoitettu vain vertauskuvaksi, niin ulkomainen omistus on tosiasia. Taustalla on tietysti se tosiasia, että valtio-omisteiset Outokumpu ja Rautaruukki luopuivat omilla päätöksillään kaivoksistaan. Ainoana suomalaisena Pekka Perä osti Talvivaaran eurolla, jonka hän sitten tunnetusti osti kahdelle eurolla takaisin työhuoneensa vitriiniin.  Ulkomaiset kaivosyritykset tulivat tänne, koska ne näkivät mahdollisuuksia hyödyntää luonnonvaroja, jotka eivät suomalaisille kelvanneet.

Elämme maailmassa, jossa talouden arvoketjut ovat useilla aloilla maailmanlaajuisia, myös kaivosteollisuudessa.  Kiinan raaka-aineiden kasvanut kysyntä luo toimintaa sekä pohjoisessa Ruotsissa että Suomessa. Erona on se, että ruotsalainen malmi pääsee maailmalle vähemmillä rikkisakoilla Narvikin kautta, kun Suomesta ei vastaavaa kulkureittiä ole. Tämän seurauksena monet, ministeri Häkämiestä myöten, piirtävät pohjoiseen Eurooppaan uusia ratoja ja muita reittejä arktisille merialueille (Kauppalehti 17.1.2012).  Arto Ojala ja Arto Alanko julistavat, että ”Sallan rata on koko Suomen asia” (Kauppalehti 30.1.2012).   Pohjoisen liikenneyhteydet ovat tulleet politiikan asialistalle jäädäkseen.

Kansainvälisissä arvoketjuissa olennaista on se, missä raaka-aine jalostetaan, koska juuri jalostuksesta jää jätteen lisäksi myös arvonlisää alueelle. En ole havainnut, että suomalaisyritykset olisivat olleet erityisen näkyvästi tarjoamassa osaamistaan  malmin jalostamiseksi kotimaassa.  Ehkä kansainväliset yritykset haluavat luottaa vain omaan osaamiseensa. Yaran havainto, ettei Soklin fosfaattia pystykään järkevästi jalostamaan Venäjän puolella panee ajattelemaan, mitä mahdollisuuksia tällä suunnalla aukeaa.

Lapin yliopistolla ei ole kaivospoliittista linjaa. Kaiken lisäksi yliopiston asiantuntemuksella on vain epäsuoraa merkitystä kaivosteollisuudelle.  Oulun yliopisto on perustanut erillisen Mining Schoolin ja Lapin ammattikorkeakouluilla on alaan liittyvää opetuksen ja kehitystyön asiantuntemusta. Yliopiston asiantuntemukseen liittyvä kysyntä on enemmänkin epäsuoraa: kasvavissa kaivosyhteisöissä tarvitaan opettajia ja sosiaalityöntekijöitä. Uskoisin kaivosyhdyskuntien sosiaalisen elämän olevan yksi mielenkiintoinen ja hyödyllinen ennakkoluulottoman tutkimuksen kohde. Kaiken lisäksi se asettuu yhdelle yliopiston tutkimusstrategian keihäänkärjelle: pohjoisen työn ja hyvinvoinnin tutkimukseen.

Talvivaara ja Viiankiaapa ovat nimiä, jotka kertovat ympäristönäkökohtien olevan sensitiivisiä jokaisessa kaivoshankkeessa. Yliopistossa on ympäristöoikeuden tuntemusta ja varmasti olisi syytä harkita luonnonvaraoikeuden opetuksen ja tutkimuksen laajentamista.  Kaivostoimintaa voidaan arvostella eettisillä, poliittisilla ja käytännöllisillä perusteilla.  Kritiikin ja vastakritiikin täytyy kuitenkin perustua todellisiin argumentteihin: politiikan tutkijana uskon prosessiin, jota kutsutaan käsitteellä ”deliberative democracy”.

Keskustelua on käyty ja se jatkuu kaivostoiminnan ja matkailun suhteesta. Tämä on aihepiiri, jota yliopisto ja korkeakoulukonserni eivät voi välttää.  Itse uskon siihen, että järkevällä toiminnalla elinkeinotoiminta, ympäristö ja matkailu voidaan sovittaa toisiinsa.  Päivikki Palosaari on suorasukaisesti todennut, ettei ”matkailulla ole oikeus terrorisoida muuta yritystoimintaa”.  Samaan hengenvetoon voi sanoa, että kaivosyritysten kannattaa katsoa tarkkaan, miten ne askeleensa asettavat.

Raimo Väyrynen
Lapin yliopiston hallituksen puheenjohtaja