31.1.12

KULTAA JA KUNNIAA – VAIKO JÄTTEITÄ

Kaivosteollisuus pohjoisessa puhuttaa.   Asenteiden ääripäät ovat aika kaukana toisistaan: Lappi monikansallisten yritysten riistämänä siirtomaana versus sen nouseminen koko Suomen kehityksen veturiksi nyt kun pääkaupunkiseudun kasvu on sakkaamassa.  Ääripäistä harvoin löytyvät parhaat ratkaisut, mutta toisaalta teksasilaisen sanonnan mukaan keskitiellä on vain kuolleita vyötiäisiä (armadillo).

Selvityksiä Suomen metallimalmien ja teollisuusmineraalien kaivoksista ei puutu.  Viime vuonna Elinkeinoelämän tutkimuslaitos (ETLA) julkaisi laajan raportin ”Kalliosta kullaksi, kummusta klusteriksi. Suomen mineraaliklusterin vaikuttavuusselvitys”.  Lapin liiton toimialapäällikkö Maija Uusisuo valmisti Työ- ja elinkeinoministeriön julkaiseman raportin ”Kaivosteollisuus” osana sen toimialaraporttien sarjaa. Vuoden 2010 lopulla hyväksyttiin Suomen mineraalistrategia ja luonnonvaraselonteko.   Kaivosteollisuuden tosiasiat on siis sangen hyvin kartoitettu.

Jokainen on nähnyt karttoja, joihin Suomessa toimivat tai suunnitellut kaivokset on sijoitettu.  Vaikka kaivoksia toimii kaikkialla Suomessa, niin painopiste on pohjoisessa.   Ryhtymättä tässä luettelemaan kaivosten nimiä, niin varsinkin Kittilässä, Savukoskella ja Sodankylässä on jo käynnissä tai suunnitteilla mittavaa kaivostoimintaa, joka luo erityisesti rakennusvaiheessa työpaikkoja.  Tosin näistä tuntuvakin osa menee ulkopuolisille urakoitsijoille, mutta myös paikkakunnalle jää pysyvää työtä.  Ihmisiä muuttaa takaisin työn perässä.

Äskeinen laaja raportti Sodankylästä kertoo, kuinka monisäikeinen vaikutus kaivostoiminnalla on paikalliseen yhteisöön (Kaleva 29.1.2012, s. 8-13).  Kevitsan ja Pahtavaaran kaivokset näyttävät pysäyttäneen väestökadon ja pahimmillaan 30-35 prosentin välillä liikkunut työttömyys on painunut 10 prosentin pintaan.  Reissumiehiä on paljon, mutta hekin tuovat uutta kysyntää: asua ja syödä pitää. Toisaalta alueelle muuttavat nostavat varsinkin asuntojen hintatasoa ja vaativat kunnalta lisäpalveluita. Nykyjärjestelmällä kunnat saavat kaivostoiminnasta vain vähän suoranaista hyötyä, mutta kustannukset kasvavat. 

Kaivostoiminnan laajeneminen herättää ainakin kolmenlaista keskustelua. Ulkomaisen pääoman vahva ote mietityttää. Vaikka on kohtuutonta ministeri Hautalan tapaan kutsua Lappia ”Pohjolan Kongoksi”, mikä lieneekin tarkoitettu vain vertauskuvaksi, niin ulkomainen omistus on tosiasia. Taustalla on tietysti se tosiasia, että valtio-omisteiset Outokumpu ja Rautaruukki luopuivat omilla päätöksillään kaivoksistaan. Ainoana suomalaisena Pekka Perä osti Talvivaaran eurolla, jonka hän sitten tunnetusti osti kahdelle eurolla takaisin työhuoneensa vitriiniin.  Ulkomaiset kaivosyritykset tulivat tänne, koska ne näkivät mahdollisuuksia hyödyntää luonnonvaroja, jotka eivät suomalaisille kelvanneet.

Elämme maailmassa, jossa talouden arvoketjut ovat useilla aloilla maailmanlaajuisia, myös kaivosteollisuudessa.  Kiinan raaka-aineiden kasvanut kysyntä luo toimintaa sekä pohjoisessa Ruotsissa että Suomessa. Erona on se, että ruotsalainen malmi pääsee maailmalle vähemmillä rikkisakoilla Narvikin kautta, kun Suomesta ei vastaavaa kulkureittiä ole. Tämän seurauksena monet, ministeri Häkämiestä myöten, piirtävät pohjoiseen Eurooppaan uusia ratoja ja muita reittejä arktisille merialueille (Kauppalehti 17.1.2012).  Arto Ojala ja Arto Alanko julistavat, että ”Sallan rata on koko Suomen asia” (Kauppalehti 30.1.2012).   Pohjoisen liikenneyhteydet ovat tulleet politiikan asialistalle jäädäkseen.

Kansainvälisissä arvoketjuissa olennaista on se, missä raaka-aine jalostetaan, koska juuri jalostuksesta jää jätteen lisäksi myös arvonlisää alueelle. En ole havainnut, että suomalaisyritykset olisivat olleet erityisen näkyvästi tarjoamassa osaamistaan  malmin jalostamiseksi kotimaassa.  Ehkä kansainväliset yritykset haluavat luottaa vain omaan osaamiseensa. Yaran havainto, ettei Soklin fosfaattia pystykään järkevästi jalostamaan Venäjän puolella panee ajattelemaan, mitä mahdollisuuksia tällä suunnalla aukeaa.

Lapin yliopistolla ei ole kaivospoliittista linjaa. Kaiken lisäksi yliopiston asiantuntemuksella on vain epäsuoraa merkitystä kaivosteollisuudelle.  Oulun yliopisto on perustanut erillisen Mining Schoolin ja Lapin ammattikorkeakouluilla on alaan liittyvää opetuksen ja kehitystyön asiantuntemusta. Yliopiston asiantuntemukseen liittyvä kysyntä on enemmänkin epäsuoraa: kasvavissa kaivosyhteisöissä tarvitaan opettajia ja sosiaalityöntekijöitä. Uskoisin kaivosyhdyskuntien sosiaalisen elämän olevan yksi mielenkiintoinen ja hyödyllinen ennakkoluulottoman tutkimuksen kohde. Kaiken lisäksi se asettuu yhdelle yliopiston tutkimusstrategian keihäänkärjelle: pohjoisen työn ja hyvinvoinnin tutkimukseen.

Talvivaara ja Viiankiaapa ovat nimiä, jotka kertovat ympäristönäkökohtien olevan sensitiivisiä jokaisessa kaivoshankkeessa. Yliopistossa on ympäristöoikeuden tuntemusta ja varmasti olisi syytä harkita luonnonvaraoikeuden opetuksen ja tutkimuksen laajentamista.  Kaivostoimintaa voidaan arvostella eettisillä, poliittisilla ja käytännöllisillä perusteilla.  Kritiikin ja vastakritiikin täytyy kuitenkin perustua todellisiin argumentteihin: politiikan tutkijana uskon prosessiin, jota kutsutaan käsitteellä ”deliberative democracy”.

Keskustelua on käyty ja se jatkuu kaivostoiminnan ja matkailun suhteesta. Tämä on aihepiiri, jota yliopisto ja korkeakoulukonserni eivät voi välttää.  Itse uskon siihen, että järkevällä toiminnalla elinkeinotoiminta, ympäristö ja matkailu voidaan sovittaa toisiinsa.  Päivikki Palosaari on suorasukaisesti todennut, ettei ”matkailulla ole oikeus terrorisoida muuta yritystoimintaa”.  Samaan hengenvetoon voi sanoa, että kaivosyritysten kannattaa katsoa tarkkaan, miten ne askeleensa asettavat.

Raimo Väyrynen
Lapin yliopiston hallituksen puheenjohtaja