16.12.13

Onnellisen opiskelijan tarina: 55 opintopistettä ja kaikki

Olipa kerran opiskelija, joka ylioppilaaksi tulonsa jälkeen toivoi pääsevänsä opiskelemaan yliopistoon. Hän luki pääsykokeisiin, vaikka kokikin pääsykoekirjat melko vaikeina. Valintakoe tuntui vaativalta ja hän jännitti sen tulosta. Sitten eräänä kesäpäivänä hän sai postitse ikimuistoisen onnittelu- ja tervetulokirjeen: hänet oli hyväksytty opiskelijaksi.

Hän aloitti opinnot ja halusi suorittaa vähintään 55 opintopistettä vuodessa.
Niinpä hän huomasi monien asioiden helpottavan hänen opiskeluaan ja hän opiskeli, kävi luennoilla ja tenteissä,  luki tentteihin ja  teki esseetehtäviä. Opintopisteitä karttui samalla kun oma ymmärrys ja akateeminen asiantuntemus  vahvistui. Myös opiskelijatoverit sekä tiedekunnan opettaja- ja muu henkilökunta tulivat tutuiksi. Yliopistoon oli mukava mennä.

Häntä ilahdutti opiskelussa erityisesti seuraavat asiat:


1.    OPETUKSEN JÄRJESTELYT

Hänelle turvautui sujuva ja täysipainoinen opiskeluprosessi vuosittain. Pakolliset opinnot eivät menneet päällekkäin, vaan limittyivät tai seurasivat toisiaan. Joitakin luentosarjoja saattoi seurata myös kotona omalta tietokonepäätteeltä itselle sopivaan aikaan silloin, kun osallistuminen luennoille ei ollut mahdollista.

Opetustarjonta jakaantui tasaisesti eri lukukausille, kuukausille ja viikonpäiville, ja tekemistä ja opiskeltavaa riitti aamusta iltaan. Samoin tenttimahdollisuuksia oli riittävästä ja tenttiakvaarion käyttö tuntui erityisen mukavalta silloin, kun tenttiin luettavaa kirjallisuutta oli ollut vaikea saada ja kun siihen lopulta oli kirjastojonotuksen jälkeen saanut mahdollisuuden perehtyä.

Hän myös iloitsi siitä, että opintojaksoissa oli vaihtoehtoisia suoritustapoja. Joskus oli hyvä osoittaa omaa oppimista esseetehtävien avulla, joskus taas perinteinen tentti tuntui sopivalta.


2.    OPETUSSUUNNITELMA

Opetussuunnitelmassa oli helppo seurata opintojaksojen toisiaan seuraavia vaiheita. Annettu opintojen mallipolku antoi myös selkeyttä siihen, missä järjestyksessä opinnot kannattaisi tehdä.

Opettajatuutorin kanssa käydyt keskustelut olivat niinikään avuksi, ja aina aika ajoin saattoi pysähtyä miettimään, miten opiskelu on edennyt. Jos jokin opintojakso tuntui liian vaativalta tai epäselvältä tai opiskelun tielle tuli muita esteitä, solmukohtia tai hidasteita, opettajatuutorin puoleen oli helppo kääntyä. Myös muu opetus-, tutkimus-  ja hallintoväki tiedekunnassa oli valmis auliisti auttamaan ongelmatilanteissa.

Osa opintojaksoista osoittautui hyvin työläiksi, mutta myös niistä saatu opintopistemäärä oli suuri. Kaiken kaikkiaan opinnoista saadut opintopisteet vastasivat niiden vaadittua työmäärää.


3.    OHJAUS JA KONTAKTIOPETUS

Ilahduttavaa opintojen etenemisessä oli opettajilta saatu palautetieto. Helpoiten se oli saatavissa tenttiakvaariossa suoritetusta tentistä: professori tai lehtori antoi arvosanan lisäksi myös perusteita siitä, mikä vastauksessani onnistui, mihin olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota ja miten opintojen laatutasoa saattoi edistää jatkossa. Myös web-oodilla saatu vastapalaute opettajalta antoi vaikutelman siitä, että palautteella on merkitystä puolin ja toisin.

Merkityksellistä opintomotivaation säilymiseksi oli myös se, että opiskelija sai tiedon tentin tai esseen tuloksista nopeasti, ja hän pääsi ripeästi jatkamaan. Yliopisto olikin erottautunut muista yliopistoista saatuaan erityismaininnan siitä, että se takasi opiskelijoille viivyttelemättömän palautteen opintosuorituksista.

Jos ei aina kasvokkainen tapaaminen järjestynytkään haluttuun aikaan, opettajan ripeä vastaaminen yhteydenottopyyntöön sähköpostitse antoi opiskelijalle varmuutta siitä, että häntä arvostetaan, hänestä välitetään ja hänen opintojensa etenemistä tuetaan ja siitä ollaan kiinnostuneita. Kasvokkaisia keskustelu- ja vuorovaikutustilanteita sovittiin säännöllisesti.

Kahdenkeskiset keskustelut opetus- ja tutkimushenkilökunnan kanssa olivat innostavia. Kandidaatin/notaaritutkielmaa sekä pro gradu-tutkielmaa laatiessaan ohjaajan kanssa käydyt kahdenkeskiset ohjauspalaverit sekä tutkielmaseminaarin keskustelut antoivat näkökulmia, opastusta, varmuutta oikeista suuntaviivoista sekä kannustusta. Aika ajoin opiskelija hämmästelikin sitä, kuinka hyvin ohjaaja paneutui hänen keskeneräisiin ja monia puutteitakin sisältäneeseen työhönsä niin, että hän pääsi etenemään hyvillä mielin. Opiskelija tunsi monesti kiitollisuutta saamastaan ohjauksesta tietäessään, että ohjaajalla oli paljon muuta opetus-, tutkimus- ja hallintotyötä. Opiskelija ajatteli, että hän tulee aina muistamaan saamansa arvostavan kohtelun sekä ohjaustuen. Hän päätti myös tehdä omalta osaltaan parhaansa viedäkseen myönteistä viestiä yliopistosta eteenpäin niin työnantajalleen kuin yliopiston alumnina uusille tuleville opiskelijoille.


4.    OPISKELUYHTEISÖ JA YHTEISÖLLISYYS

Opiskelija muistaa varsinkin ensimmäiset päivänsä uutena opiskelijana yliopistolla. Mieli oli onnellisen odottava ja jännittynyt: mitä kaikkea yliopisto-opiskelu tarkoittaa ja vaatii? Epätietoisuus ja jännitys kuitenkin hälvenivät nopeasti, koska alkuorientointiin oli kiinnitetty paljon huomiota. Sekä opintohallinnon väki että oman tiedekunnan oppiaineen professori- ja opettajakunta ottivat hänet hyvin vastaan. Opiskelija- ja opettajatuutorit vastasivat myös lukuisiin kysymyksiin, ja opiskelija sai huomata, kuinka monet asiat yhdistivät heitä kaikkia opintonsa aloittaneita. Yhdessäolo ja tutustuminen uusiin opiskelijatovereihin auttoi myös totuttelemaan uuteen paikkakuntaan, jonne oli pitkä matka kotoa.

Ensimmäiset luennot veivät mukanaan ja opiskelija koki, että hän oli tehnyt oikean valinnan päätyessään opiskelemaan juuri tätä oppiainetta juuri tässä yliopistossa. Tenttikirjojen lukeminen sujui sitten aikanaan sekin, kun arvostettujen professorien peruskurssit avasivat oman tieteenalan erityiskysymyksiä. Tosin opiskelutoverien kanssa tehty yhteistyö ja kanssakäyminen niin opintojen kuin vapaa-ajan merkeissä jäi myös mieleenpainuvaksi. Yhdessäolon ja yhteisten harrastusten johdosta myös opiskelupaikkakuntakin tuntui viihtyisältä.

Vielä nytkin opiskelija muistelee kaiholla ikimuistoisia ja mutkattomasti edenneitä opiskeluvuosiaan. Hän valmistui reilussa neljässä vuodessa, koska opiskeli myös kesälukukaudet. Niihinkin yliopisto tarjosi hänelle hyvät mahdollisuudet, ja erityisesti kirjasto ja tenttiakvaario olivat ahkerassa käytössä juuri kesäaikaan.

Sen pituinen se.

Kaarina Määttä
Vararehtori

2.9.13

Opiskelijapalautteen arvo

Ensimmäinen valtakunnallinen YOPALA-opiskelijapalautekysely on nyt toteutettu. Tavoitteena oli selvittää kandidaatintutkinnon suorittaneiden tyytyväisyyttä yliopistoonsa ja kokemuksia opintojen sujumisesta. Kysely toimi pilottina ja tarkoituksena on muokata palautekyselyä siten, että yliopistot voivat kehittää omaa toimintaansa ja verrata koulutuksensa laatua muihin yliopistoihin sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Tiedossa on myös, että vuodesta 2015 lähtien noin 3 % yliopistoille jaettavasta perusrahoituksesta osoitettaisiin tämän opiskelijapalautteen perusteella. Rahoitus määräytynee joidenkin valittujen kysymysten sekä vastausprosentin perusteella.

Nyt toteutetun pilottikyselyn teemoja olivat mm. opiskelun ja ohjauksen sisältö, kokemukset työelämästä ja opiskelijan hyvinvointi. Kyselyn toteutti korkeakoulutukseen erikoistunut saksalainen toimittaja CHE Consultant GmbH. Kyselyn vastauksia voitiin verrata lukuisissa eurooppalaisissa yliopistoissa saatuihin tuloksiin.

Kysely koettiin monipuoliseksi, mutta se sai osakseen myös arvostelua: sitä pidettiin liian laajana ja kysymykset paikoin vaikeaselkoisina. Osa opiskelijoista koki ongelmallisena vastata kandidaattivaiheen opiskelua koskeviin kysymyksiin, koska he olivat edenneet jo pitkälle maisteriopinnoissaan.


Vastausprosentti

Lapin yliopiston kyselyn vastausprosentti oli 20. Oulun ja Jyväskylän yliopistot kirivät 36 prosenttiin ja Itä-Suomen yliopistossakin vastausprosentti nousi 33:een. Keskimääräinen vastausprosentti oli 25. Lapin yliopistossa on tarpeen aktivoida kandidaatiksi valmistuneita palautteenantoon ja perustella sen merkitystä nykyistä painokkaammin. Miksi opiskelijoiden pitäisi vastata ja nähdä vaivaa palautteen antamiseksi? Tieto siitä, että annettu palaute vaikuttaa opetuksen ja opintojen toteuttamiseen, motivoi vastaajia eniten. Sen vuoksi on myös tärkeää, että tiedekunnissa tieto saadusta palautteesta otetaan kehittämistyössä huomioon.

Lapin yliopistossa kysely lähti 324 opiskelijalle ja kyselyyn vastasi 66 opiskelijaa. Kasvatustieteistä vastaajia oli 44 %, yhteiskuntatieteistä 29 %, oikeustieteistä 18 % ja taiteista 9 %. Vastaajien määrä on pieni, mutta silti julkisessa tulosraportissa Lapin yliopiston vastaajien prosenttijakaumia vertaillaan muiden suomalaisten ja eurooppalaisten yliopistojen opiskelijoiden vastausjakaumiin.


Kriittiset pisteet

Kaksi kolmesta vastaajasta oli opiskelun ohessa töissä joko kokopäiväisesti tai osa-aikaisesti. Opiskelijat kokivat opiskelun ja Lapin yliopiston mieluisiksi. Vastaajista yli puolet oli mielestään edennyt opinnoissaan hyvin. Opiskelun vastapainoksi opiskelijoista suuri enemmistö kertoi harrastavansa liikuntaa (86 %) tai osallistuvansa taide- tai kulttuuriharrastuksiin.

Opiskelijoista 58 % oli saanut Lapin yliopistosta sen opiskelupaikan, jota ensisijaisesti tavoitteli. 32 % vastaajista olisi alun perin halunnut käynnistää opinnot muualla. Tämä tieto on merkityksellinen Lapin yliopistoon sitoutumisen kannalta: opiskelijoille pitää tarjota niin hyvää opetusta, että he vakuuttuvat tehneensä arvokkaan ja parhaan valinnan päätyessään Lapin yliopistoon, ettei heidän tarvitse katua ratkaisuaan ja että he myös haluavat suorittaa opintonsa päätökseen Lapin yliopistossa.

Monet opintojen rakennetta ja ulkoisia opiskelupuitteita koskevat asiat koettiin onnistuneina. Esimerkiksi opintoihin kuuluvien pakollisten kurssien löytämistä pitivät helppona lähes kaikki. Opetusta oli tarjolla sopivasti enemmistölle vastaajista. Tosin vastauksissa tuli esiin myös kielteinen ääritapaus: opiskelija oli innoissaan aloittamassa opinnot, mutta koki yliopisto-opintojen vieraannuttavan hänet, koska ”tarjolla ei ollut opetusta laisinkaan, jolloin en tutustunut kanssaopiskelijoihin enkä tavannut opettajia”.

Eniten kriittistä palautetta herätti opettajakunnan ja opiskelijoiden kanssakäymisen vähäisyys sekä saadun palautteen niukkuus. ”Professors are open to students’ questions” -väittämä sai kielteisen vastauksen 39 %:lta vastaajista. Vain pieni osa opiskelijoista koki saaneensa tukea opintojensa vaikeuksiin (”with the problems in the course of studies”) ja motivaatio-ongelmiin sai tukea tuskin kukaan (tosin 56 % ei kokenut tällaista ongelmaa). Yli puolet piti opinnoistaan saamaansa palautetta liian vähäisenä. Pienryhmäopetusta ja työelämään valmentavaa ohjausta toivottiin enemmän heti opintojen alkuvaiheessa. Yli puolet vastaajista oli sitä mieltä, että opintopisteet ovat alimitoitettuja suhteutettuna heidän tekemäänsä työhön ja käytettyyn aikaan. Avoimissa vastauksissa usea kritisoi voimakkaastikin kandidaatin tutkielman ohjauksen riittämättömyyttä, saadun opintopistemäärän niukkuutta suhteessa työmäärään sekä yhtenäisten ohjeiden puuttumista.

Nämä vastaukset haastavat kehittämään yliopisto-opetusta ja -ohjausta vuorovaikutuksena opiskelijan ja opettajan välillä sekä pienryhmätyöskentelynä. Opiskelijoista joillakin opinnot sujuvat jouhevasti itseohjautuvalla tavalla, mutta monelle henkilökohtainen tuki ja neuvot ratkaisevat opintojen etenemisen suunnan.

Vastaajista eräille palautteenanto merkitsi omien opiskelutaitojen pohtimista: ”Hyvä juttu, että näitä asioita kysytään!” Ja Lapin yliopiston pohjoisuus nousi myös esiin: ”Lapin yliopisto on maailman ihanin yliopisto… vaikka onkin talvisin kaamos… yliopisto voisi tarjota jotain infoa tai apua, kun se pimeys tuli ainakin minulle yllätyksenä.”

Palautteessa käytettiin kokonaisasteikkoa 1–10. Lapin yliopisto saavutti arvosanan 6, mikä on sama kuin muiden suomalaisten yliopistojen kokonaisarvosana.


Yopala muuttuu Kandipalautteeksi

Valtakunnallinen opiskelijapalautekysely toteutetaan seuraavan kerran 30.9.–18.10.2013 välisenä aikana ja se kohdistuu kandidaatin tutkinnon syyskuun loppuun mennessä suorittaneihin. Kyselyn nimi muuttuukin Kandipalautteeksi, ja sen sisältöä muokataan.

Miten saada Kandipalaute osaksi opiskelijan opiskelua ja yliopiston palautejärjestelmää? Tämä koskettaa Lapin yliopiston jokaista jäsentä – niin henkilökuntaa kuin opiskelijoita. Opiskelijoita pitää kannustaa vastaamaan palautekyselyyn ja osoittaa, että saatu palaute muuttaa opetus- ja ohjauskulttuuriamme. Voimme myös halutessamme lisätä kyselyyn yliopistokohtaisia uusia kysymyksiä – sellaisia, jotka ovat avuksi edistäessämme Lapin yliopiston laadukkuutta opetus- ja opiskeluympäristönä.

Kaarina Määttä
Vararehtori

19.4.13

Sähköinen gradu

Valmistellessani erään graduohjattavani ohjaustapaamista ilahduin huomatessani voivani lainata hänelle yhden aiemmin samasta aihepiiristä tehdyn gradun hyllystäni. Ajattelin, että näin helpotan hänen työskentelyään, kun hänen ei sitten tarvitse lukea kirjaston lukusalikappaletta. Ohjauskeskustelumme päätyttyä olin hieman ihmeissäni: opiskelija ei halunnut kansitettua gradua vaan toivoi saavansa ja löytävänsä sen sähköisenä.

Toinen ohjattavani tuli ohjauskeskusteluun innoissaan: hän oli löytänyt runsaasti omaa aihettaan koskettavia ammattikorkeakoulussa tehtyjä opinnäytetöitä netin kautta (Theseus-arkiston kautta). Hän vain varmisti, voiko ammattikorkeakoulussa tehtyjä opinnäytetöitä käyttää lähteenä gradussa.

Keskustellessani asiasta kirjastonjohtajan kanssa ilmeni, että gradujen sähköinen julkaiseminen on ollut suosituksena Lapin yliopiston kirjaston sivuilla jo vuodesta 2011. Osa graduista on tallennettu sähköisesti, osa ei – ja tiedekunnissa asiasta on käyty keskustelua ilmeisen vaihtelevasti.

Kun asia otettiin esille opetuksen kehittämisryhmässä jokunen aika sitten, oletin, että opiskelijat haluavat saada pro gradu -työnsä painettuna ja kansitettuna kirjana – ikään kuin käsinkosketeltavana, arvokkaana näyttönä paljosta työstä ja ponnistelusta. Mutta ei, he ilmoittivat ykskantaan olevansa valmiit luopumaan paperijulkaisusta ja kansituksesta. Sähköinen julkaiseminen ja sähköinen lukeminen koettiin toimivampana. Ja kustannuksiakin gradujen painatuksesta tulee opiskelijoille opintojen loppuvaiheessa, jolloin opintotuet ovat monella jo tiukalla.

Nyt ja jatkossakin on tärkeää, että tutkielmat tallennetaan pdf-muodossa Doriaan sähköiseen arkistoon kirjaston toimesta. Pro gradu -tutkielman julkaiseminen Internetissä edellyttää aina opiskelijalta kirjallisen luvan. Tällä menettelyllä suojataan tekijänoikeuskysymykset.

On paljon perusteita siirtyä e-graduihin:

1) Sähköisten gradujen näkyvyys ja käytettävyys ovat asiakkaille aivan toista luokkaa kuin paperisten.

2) Painokulujen säästö, mikä koskettaa erityisesti opiskelijoita

3) Tilan säästö kirjastolle (ja tiedekunnille).

4) Gradut ovat sähköisinä jo useissa yliopistoissa, joissakin molempina (esim. TaY).

5) Ammattikorkeakoulujen rehtorien neuvosto ARENE teki jo vuosia sitten päätöksen e-opinnäytteisiin siirtymisestä, ja niillä on kansallinen yhteinen sähköinen julkaisuarkisto, Theseus.

6) Syyskuusta käyttöömme otettava Urkund-plagiaatintunnistusjärjestelmä perustuu sähköiseen graduun. Sen perehdyttämiseen tarkoitettu tilaisuus järjestetään ohjaajille 25.4. klo 13–15 luentosalissa 2.

Sähköinen pro gradujen julkaiseminen on tehnyt yliopistossamme tuloaan vähitellen, ja on tarpeen luoda selkeät ja yhtenäiset ohjeet sähköiselle käytännölle.

Yksityiskohtaisen ohjeistuksen laadinta on käynnistynyt yhteistyössä opiskelupalveluiden, opetuksen kehittämispäällikön sekä kirjaston kanssa, ja ohjeet valmistuvat viimeistään kesän jälkeen. Näistä keskustellaan tarkoin opetuksen kehittämisryhmässä ja johtoryhmässä. Ohjeissa huomioidaan myös poikkeukset ja erityistapaukset, muun muassa taiteiden tiedekunnan graafisen suunnittelun pro gradu -tutkielmat, joissa jo kannet voivat olla osa arvioitavaa tutkielmaa.

Eihän tämä sähköisen julkaisemisen menettely estä sitä, etteivätkö ohjaajat ja tarkastajat voisi tulostaa pdf-versioista paperisia kappaleita itselleen (tai opiskelijat ja arkistointikin). En itsekään aio ihan heti luopua omasta vakiintuneesta paperiversioiden luennasta ”kynä kädessä”-systeemillä, mutta iloisena otan vastaan mahdollisuuden lukea ja tarkistaa graduja myös sähköisesti, jos en haluakaan tai voi aina kantaa tulosteita mukanani.


Kaarina Määttä
Opetuksesta vastaava vararehtori

15.3.13

Haamukirjoittajan kiehtova elämä

”Työskentelen verkossa toimivassa yrityksessä, joka ansaitsee kymmeniä tuhansia dollareita kuukaudessa tehtailemalla esseitä huijaaville opiskelijoille.” Näin kertoo yhdysvaltalainen haamukirjoittaja työstään esseiden, maisterin- ja tohtorintutkinnon opinnäytteiden kirjoittajana, verkkokurssien suorittajana ja hakemusten laatijana – mikäli uskomme Valittuja paloja (tammikuu 2013, 110–117). Ja miksi emme uskoisi.

Kirjoittajalle yliopisto oli tuottanut pettymyksen. Se oli osoittautunut paikaksi, jossa ”raadettiin arvosanojen eteen, jossa kilpailu jätti henkilökohtaisen kasvun varjoonsa ja jossa oppimisen kannustimena toimi lähinnä epäonnistumisen uhka”. Opiskelu ei mennyt kuitenkaan hukkaan, koska nuorukainen oli ehtinyt omaksua yliopistokapitalismin edellyttämät taidot kuten yritteliäisyyden, verkottumisen ja itsensä brändäämisen, eli kyvyn uskotella itselleen ja muille hallitsevansa lukuisia eri tieteenaloja ja paisutella surutta cv:tään. Lisäksi hän hallitsi kirjoittamisen, tuon uhkaavasti hapertuvan kansalaistaidon. Niinpä hän tuotteisti taitonsa ja perusti yrityksen, joka vuodesta 2004 on työllistänyt 50 henkilöä.

Haamukirjoittaja kertoo laatineensa eritasoisia opinnäytteitä kymmeniltä tieteenaloilta kognitiivisesta psykologiasta ja arkkitehtuurista etiikkaan ja teologiaan. Hän on kirjoittanut esimerkiksi lainopillisia kirjelmiä, sotastrategisia arvioita ja rehellisyyttä akateemisessa maailmassa käsitteleviä tekstejä. Tulevat papit herättävät sympatiaa naiiviudellaan: asiakkaat pyytävät tehtävänannossaan tuomitsemaan ajan moraalittomuutta kuten abortteja, mutta tehtävän ostaminen ei tuota tunnontuskia. Oman tiedekuntani kannalta ikävältä kuulostaa kirjoittajan arvio, että kasvatusala on huijaamisessa pahin: ”Tulevaisuuden kasvattajat, tiedän keitä olette.”  Vihjanneeko kansankynttilöiden moraalin heikentyneen?

Yhdysvaltalaisessa yliopistomaailmassa siis kukoistavat luovuus ja innovatiivisuus tehokkuuteen ja tuotannon kasvuun yhdistettynä, ja teknologia helpottaa elämää. Haamukirjoittaja ei ole kertaakaan tarvinnut kirjastoa tuotantonsa tueksi: opinnäytteen valmis kaava ja valikoima ”tieteellisiä virkkeitä” täytetään Scholar Googlesta löydetyillä tekstinpätkillä. Ja täydestä menee. Sekaan on toki ripoteltava kirjoitusvirheitä ja kömpelyyksiä uskottavuuden säilyttämiseksi. Työn aitoutta ei ole epäilty kertaakaan. Rosvot ovat aina askeleen poliisia edellä: plagiointiohjelmat eivät vielä tunnista kirjoittajan henkilöllisyyttä.

Näiden hiljaisten sankarityöläisten avulla tuotannon maksimointi onnistuu ja kaikki hyötyvät, win-win. Ja onhan suurissa huijauksissa ollut aina jotain esteettisesti ja älyllisesti kiehtovaa.

Laatua vaatii toki opiskelijakin: ”lopuksi mitä luulet tämän työn taso? paljonkohan voi saada numerona?”

Päivi Naskali
dekaani, professori
Kasvatustieteiden tiedekunta

26.2.13

Yliopistomme tilahistoriaa vuosipäivän kynnyksellä

Yliopistomme elää tänään toimitilojen osalta väliaikaista murrosvaihetta väistötiloineen ja korjaussuunnitelmineen. Tilat ovat olleet keskeinen ja värikäs osa yliopistomme yli 30-vuotista historiaa. Mieleeni nousee monia toimitilojamme koskevia muistoja vuosipäiväämme taas viettäessämme (ks. myös Matti Salo & Marianne Junila, Pohjoisen puolesta – pohjoista varten. Lapin yliopiston historia 1979–2008).

Olimme milloin yleisradiossa, linja-autoasemalla, motellihuoneistoissa, elokuvateatterissa tai varastokiinteistössä, mutta vaatimattomissakin tiloissa tunnelmaa leimasi innostuneisuus ja hyvä yhteishenki odotetun, uuden yliopiston käynnistyessä.

Lapin korkeakoulun hallinnollista perustamista suunnittelimme 1970-luvun lopulla vaatimattomassa Korkalonkatu 13:ssa sijaitsevassa asuinhuoneistossa, josta siirryimme Pienteollisuustalon 3. kerrokseen. Siellä alkoi toimintansa myös oikeustieteiden osasto sekä kirjasto ja ylioppilaiden terveydenhoitoasema vuonna 1979.  Taiteiden tiedekunta sijoittui myöhemmin käyttöönsä Pienteollisuustalon ylimpään kerrokseen, joskin toimintoja oli myös Rovaniemen taide- ja käsiteollisuusoppilaitoksen tiloissa.

Kasvatustieteiden osastoa (ja sittemmin tiedekuntaa) edeltävä opettajankoulutuslaitos toimi vuodesta 1975 teatteri- ja kongressitalo Lappian tiloissa. Nämä tilat eivät kuitenkaan pitkään riittäneet kasvavalle toiminnallemme – eivät, vaikka saimme ystävällistä apua muun muassa Rovaniemen kaupunginkirjastosta (esimerkiksi käytimme kirjaston spriimonistuskonetta opetusmonisteiden tekemisessä!).

Opettajankoulutus siirtyi syksystä 1977 linja-autoaseman kiinteistössä sijaitseviin entisen Matkaravintola Oy:n hotelli- ja ravintolatiloihin.  Alakerran luentosali oli tehty linja-autoaseman entisestä kahviosta. Opetustilana se ei ollut rauhallinen eikä muutenkaan toimiva, ja aika ajoin oli lasin lävitse mahdollista seurata matkustavaisten ja asemanseudun ”kanta-asiakkaiden” touhuja. Vastavuoroisesti luennointia saatettiin ryhtyä seuraamaan sälekaihdinten läpi – ja ”avoin yliopisto” toteutui sanan varsinaisessa merkityksessä.

Henkilökunnan työhuoneet sijaitsivat yläkerrassa entisissä matkustajakoti Aslakin motellihuoneissa ja ne olivat usein jaettuja. Huonevarustukseen kuuluivat lavuaari, peili, ns. tupakkapöytä sekä tekonahkatuoli. Erityisesti luokanopettajaopiskelijoiden jatkuva soittoharjoittelu aulatilassa on jäänyt mieleen jokaiselle Lapin korkeakoulun alkuvuosien opettajalle. Hotellihuoneet olivat huonosti eristettyjä, eivätkä ne vaimentaneet soittoläksyään sitkaasti harjoitelleiden opiskelijoiden tarjoamia toistuvia ja satoja variaatioita sisältäviä musiikkielämyksiä. Keskittyminen oli haasteellista, mutta korkeakoulun käynnistyminen koettiin odotettuna ja lupaavana, ja kaikkien motivaatio pysyi korkeana.  Kasvatustieteiden osasto siirtyi vuonna 1981 Hallituskatu 20:ssa sijaitsevaan uuteen kerrostaloon, niin sanottuun Vilhontaloon.

Kasvatus- ja oikeustieteilijöiden tarvitsemana suurena luento- ja tenttitilana toimi elokuvateatterin Kino Tenon suuri sali. Sekin tila herättää monessa alumnissa nostalgisia muistoja, vaikka muistiinpanojen tekeminen polven päällä koleassa ja puolipimeässä teatterissa oli hankalaa. Opettajakunta ei jäänyt kaipaamaan elokuvateatterin pimeää ja kylmää salia, jossa katseyhteys kuulijoihin puuttui tyystin ja jonka akustiikka oli vaikea.

Yhteiskuntatieteiden osasto aloitti toimintansa vuonna 1982 Vilhontalolla, mutta muutti saman tien Kemintien varteen Vaihdekadulle SOK:lta vuokrattuun vanhaan varastokiinteistöön. SOK:n kaltevat käytävät tulivat tutuiksi useille opiskelijapolville. Siellä sijaitsivat myös mm. kielikeskus ja täydennyskoulutuskeskus vaihtelevia ajanjaksoja sekä Arktinen keskus alkuvaiheessa.

Lapin korkeakoulun ensimmäiset opetustilat sijaitsivat siis monessa väliaikaisessa pisteessä, ja oma eksotiikkaansa niihin sisältyi. Helsingin Sanomat kuvasikin 10.9.1979 Lapin korkeakoulun sijaintia Pienteollisuustalolla ja linja-autoasemalla torin ja Alkon läheisessä tuntumassa seuraavasti: ”Mutta sijainti takaa ainakin elävät yhteydet ympäröivään yhteiskuntaan. Ikkunasta kuin ikkunasta näkee torin laidalla liikehtimään tottuneen miesjoukon kauppoja hieromassa, ottamassa ryyppyä tai levähtämässä männikön laidassa, ja ison luentosalin takana hohtaa Lapin jälleenrakennuksen muistomerkki: sitäpä on luennoitsijan soma silmäillä”.

Lapin yliopiston harjoittelukoulu etsi omia toimitiloja korkeakoulun käynnistymisestä saakka. Opetusharjoittelu toteutettiin alkuvaiheessa Maakuntakadulla Ounaskosken koulussa. Harjoittelukoulun toiveet sijoittua ylipiston kampusalueelle ovat jääneet toteutumatta, vaikka 1990-luvulle päästessä oli vireillä jo hankesuunnitelma ja oma tonttikin varattuna yliopiston vierestä. Entisen Keskustan ala-asteen koulun arvioitiin alkusuunnitelmissa sijaitsevan liian kaukana kasvatustieteiden tiedekunnasta, mutta sitä alettiin kuitenkin remontoida harjoittelukouluksi soveltuvaksi. Hienot tilat vihittiin Lapin yliopiston harjoittelukouluksi 4.9.2000. Kasvatustieteiden tiedekunnan opettajankouluttajat ja opettajaksi opiskelevat ovat sukkuloineet harjoittelukoulun ja tiedekunnan väliä yli 30 vuotta ilman bussikuljetuksia.

Nykyinen kampuksemme (II-vaihe) otettiin virallisesti ja juhlallisesti käyttöön 4.6.1992, ja taiteiden tiedekunta (III-vaihe) 4.9.2006, eivätkä haasteet tilojen osalta ole päättyneet. Mutta yliopiston rooli ”tieteellisen vakaumuksen kehittäjänä” älköön unohtuko, kuten senaattori J. V. Snellman korosti vuonna 1876 kirjasessaan ”Ylioppilaan velvollisuudet”. Hän muistutti yliopiston tärkeydestä ja ylioppilaiden pyhistä velvollisuuksista isänmaata kohtaan, joskin ”totiseen tieteelliseen tietoon ei voi koskaan mukavasti päästä” ja oppi vaatii ”paljon öljyä lamppuun”.

Kaarina Määttä
Vararehtori
Kasvatuspsykologian professori

21.2.13

Opinnäytetöiden arvosteluun ryhtiä

Saksassa opetusministeri on vastikään joutunut eroamaan sen vuoksi, että hänen tohtorin väitöskirjansa osoittautui plagioinniksi.  Tämä oli jo toinen kerta melko lyhyen ajan sisällä liittokansleri Angela Merkelin valtakaudella. Myös meillä erilaiset tutkimusvilppitapaukset nousevat aika ajoin sanomalehtien otsikoihin.

Vilppitapaukset eivät ole kuitenkaan suurin opinnäytetöiden ongelma. Mielestäni katse tulisi suunnata niiden arvosteluun. Väärin perustein annettu huono tai keskinkertainen arvosana opinnäytetyöstä voi estää monia uravalintoja. Työnantajat kiinnittävät erityisesti huomiota tutkintotodistuksessa tutkielman arvosanaan.
Ongelma voi olla myös liian hyvä arvosana. Se on oikeusturvakysymys muiden opiskelijoiden näkökulmasta. Kaikkia opinnäytetyön kirjoittajia tulee arvostelussa kohdella tasa-arvoisesti.

Miten voidaan päästä oikeudenmukaiseen arvosteluun? Helppo vastaus on sanoa, että tulee vain noudattaa arvosteluperusteita. Oikeustieteiden tiedekunnan opinto-oppaassa on varsin selkeästi asetettu yleiset arvosteluperusteet tutkielman sisällölle, tekotavalle, kieliasulle, laajuudelle ja ulkoasulle. Lisäksi arvosanajakaumassa on lähdetty siitä, että normaaliarvosanoja ovat 8, siitä alaspäin 7 ja ylöspäin 9. Näitä alempana (6 ja 5) sekä ylempänä (10) olevia arvosanoja annetaan harvoin. Tutkielmaohjauksella yleensä estetään huonot arvosanat. Korkein arvosana (10) edellyttää opinnäytetyöltä paljon. Sen tulisi olla julkaistavissa lähes sellaisenaan tai lyhennettynä alan tieteellisessä julkaisusarjassa.

Arvosanasta päättää tiedekuntaneuvosto. Asiassa ei ole käytännössä esittelymenettelyä, vaikka hallintojohtosääntö tarkasti ottaen sitä edellyttääkin. Tiedekuntaneuvosto perustaa ratkaisunsa tutkielmasta lausuntonsa antaneiden arvosanaehdotukseen. Pääsääntöisesti yhteisen lausunnon antaa työtä ohjanneen oppiaineen professori ja saman oppiaineen tutkija (assistentti). Jos jompikumpi on tiedekuntaneuvoston jäsen, hän voi vielä suullisesti perustella arvosanaehdotusta. Silloin tällöin tutkielmaa tarkastellaan vielä lähemmin kokouksessa, jos lausunto tai muut seikat antavat aihetta.

Ongelmatapauksia ei ole vuosittain useita. Myöskään opiskelijat harvoin pyytävät oikaisua arvosanaan. Miksi sitten vaadin ryhtiä arvosteluun? Minusta arvostelu ei ulospäin näytä täyttävän hyvän hallinnon vaatimuksia. Merkittävän arvostelun objektiivisuutta vaarantavan tekijän aiheuttaa se, että tutkielman arvostelijana on yleensä sen ohjaajana toiminut professori ja tämän alainen. Tässä kohdin kuulen jonkun kysyvän, kuka sitten voisi olla parempi arvostelija. Ja edelleen: eihän yliopistossa ole tarkastajiksi muita päteviä henkilöitä. Sitä paitsi vain ohjaaja tietää, kuinka itsenäisesti opiskelija on työnsä tehnyt.

Ilman muuta resurssien vähäisyys on ongelmallinen aidon oikeusturvan kannalta. Asiassa olisikin edettävä pienin askelin. Ensimmäisenä vaiheena tulisi olla se, että kummatkin lausunnonantajat antaisivat omat, erilliset lausuntonsa. Luonnollisesti he voisivat neuvotella keskenään arvosanasta. Tähän suuntaan lausuntoja on viime aikoina alettu laatiakin. Seuraavaksi tulisi pyrkiä siihen, että toinen lausunnonantaja olisi aina ulkopuolinen, esimerkiksi muun oikeustieteellisen tiedekunnan tutkija tai oman tiedekunnan dosentti. Lopullisena tavoitteena olisi omaksua sama järjestelmä kuin tohtorin väitöskirjakäsikirjoitusten esitarkastuksessa, jossa esitarkastajat ovat aina muista yliopistoista.         

Kaavailtu muutos tietenkin maksaisi, jos ulkopuoliset osallistuisivat tarkastukseen. Arvostelun objektiivisuutta ja opiskelijoiden oikeusturvaa kannattaa kuitenkin vaalia ja kantaa siitä aiheutuvat kulutkin. Ehkä tulevaisuudessa voisimme luoda opinnäytetöiden tarkastusjärjestelmän, jossa me arvostelisimme Itä-Suomen yliopiston maisteritutkielmat ja tuon yliopiston tutkijat meidän opinnäytteemme. Eikä maksaisi mitään!

dekaani Matti Niemivuo
Oikeustieteiden tiedekunta

28.1.13

Tutkimuksen ja opetuksen rakennemuutokset yliopistoissa syövät akateemisuutta ja paisuttavat hallintoa

2010 voimaan tullut yliopistolaki antoi rehtoreille ja yliopistojen hallituksille rutkasti lisää valtaa. Sitä on myös käytetty. Yliopistot saneerasivat elinkeinoelämän malliin kokonaisia kampuksia ilman, että kenenkään päätä vaadittiin vadille. Kukaan ei kysynyt paljonko aluetaloudesta katosi menettelyn seurauksena rahaa tai henkistä pääomaa. Yliopistojen ylin johto näytti elinkeinoelämälle ja poliittiselle eliitille, että kyllä sitä meilläkin osataan. Erona elinkeinoelämän saneerauksiin pörssikurssit eivät heilahtaneet. Sen sijaan seuraukset näkyvät kampuksensa menettäneiden alueiden taantuvana kehityksenä tulevaisuudessa. Tämäkö oli yliopistojen kiitos alueille ja kampusten henkilöstölle? Henrik Tikkasen tavoin voi sanoa, että ”todellisuudessa paimen ei ole hyvä lampaille vaan päinvastoin. Milloin lampaat ovat syöneet paimenen.”

Seuraavaksi vallankäytön kohteeksi ovat joutuneet yliopiston perustoiminnat: tutkimus ja opetus eikä alku lupaa hyvää. 

Yliopistolain 2§:ssä yliopiston perustoimintoja kuvataan kahdella attribuutilla vapaa (tutkimus) ja ylin (opetus). Lisäksi samainen pykälä kytkee nämä yhteen toteamalla yliopisto ”antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta”.

Perinteisesti tutkimuksen vapaus on tarkoittanut sitä, että yliopistotutkija on voinut tarttua ilman pelkoa myös sosiaalisesti kipeisiin tai vallanpitäjän kannalta kiusallisiin tutkimusaiheisiin. Attribuutilla ”ylin” viitataan puolestaan yliopistojen kuulumiseen tertiääriseen eli kolmannen asteen koulutukseen. Yliopistokoulutuksen yläpuolella ei ole ketään tai mitään korkeampaa auktoriteettia, johon voitaisiin vedota. Yliopisto on itse itseään korjaava järjestelmä, jossa yliopiston perustoiminnoissa toimivalla on runsaasti – näin ainakin pitäisi – vapausasteita mutta samalla vastuuta.

Näin ei näytä olevan, kun katsoo yliopistojen hallitusten viimeaikaisia päätöksiä. Perustoiminnoista erityisesti tutkimusta ohjataan ja hallinnoidaan vahvasti. Tieteenaloilla ja tieteistä vastaavilla sisältöasiantuntijoilla on sivustakatsojan rooli. Sen vielä voisi hyväksyä ja ymmärtää, jos tutkimusstrategia kohdentuisi tutkimuksen rakenteisiin, painopisteisiin ja resurssien kohdentamiseen, mutta nyt strategioissa otetaan reippaasti kantaa siihen, mitä tutkitaan ja ketkä tutkivat. Strategioita valmistelevien ja kirjoittavien tieteellinen kompetenssi on kyseenalainen tai sitä ei ole lainkaan.

Strategiatyötä tehdään OKM:n tahdosta. Se arvioi strategiatyön onnistuneisuuden ja palkitsee siitä nykyisen rahoitusmallin mukaisesti. Voidaan kysyä, mitä tekemistä tällaisella strategiatyöllä on yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstön todellisen asiantuntijuus- ja pätevyysvarannon tai ydinosaamisen kanssa. Ei mitään. Sen sijaan se syö tehokkaasti tutkijoiden ja opettajien itsekunnioitusta. Yliopistotyön keskeisiä piirteitä ovat syvällisyys ja pitkäjänteisyys. Niiltä strategioiden pinnallisuus ja jatkuva päivittäminen vievät pohjan. Yliopistotyöhön sitoutuneisuuden perinnettä kuvaa hyvin se, että Suomessa vielä niinkin myöhään kuin 1960-luvulla tieteellisen uran valinnut pyhitti elämänsä tieteelle. Tiede nähtiin kutsumusammattina. Vasta 1970-luku siirsi yliopistotyön palkkatyön piiriin.

Toinen tutkimuksen alueeseen kuuluva asia, jonka osalta pallo näyttää olevan joko hukassa tai sitä ei ole lainkaan, on tieteellinen jatkokoulutus. Akateemisessa perinteessä jatkotutkinnot ovat olleet näyttöjen kautta tapahtuneita suorituksia. Koulutusprosessi on ollut yksilöllinen. Tutkijaksi ja akateemisen työn johtavan aseman haltijaksi on edetty tieteellisten suoritusten perusteella. Normaali urapolku on edetä aluksi tohtoriksi sitten dosentiksi, apulaisprofessoriksi ja professoriksi. Yliopistojen nykyisillä harrastelijamaisilla tohtorikoulukyhäelmillä ei ole mitään tekemistä tradition tai edes 1990-luvun Suomen Akatemian tai OKM:n rahoittamien tutkijakoulujen kanssa. Lisäksi ne eivät huomioi tieteen tekemisen ja akateemisen maailman nykytodellisuutta. Ne maksavat maltaita.

Suuressa osassa tieteitä tutkimus tehdään nykyään tutkimusryhmissä ja tieteen tulokset julkaistaan kansainvälisillä referee-foorumeilla. Tieteen tekemisen kriteerinä ovat laatu ja määrä. Myös jatkotutkinnot on tarpeellista tuottaa pääsääntöisesti osallistumalla tällaisiin ryhmiin. Se on kustannustehokasta. Minulla on ollut mahdollisuus perehtyä kahtena viime lukuvuotena professorin toimien täytön asiantuntijana tällaisen lähestymistavan ylivoimaisuuteen. Tulos yllätti sekä tutkimuksen laadun että määrän osalta ja vakuutti siitä, että näin toimimalla tämän päivän tiedemaailmassa menestytään.

Miten tutkimusryhmäidea sitten toimii käytännössä. Ratkaisu on periaatteessa yksinkertainen. Ryhmä tarvitsee johtajan, joka kykenee löytämään sopivat henkilöt ryhmään ja hankkimaan ryhmälle tutkimusrahoituksen. Kaikissa niissä kolmessa ryhmässä, joihin tutustuin, johtaja oli post doc vaiheessa oleva tutkija. Yhtä hyvin johtaja voisi olla myös professori. Ryhmän jäsenet olivat väitöskirjan tekijöitä. Heistä jokainen lähestyi tutkimusteemaa omasta näkökulmastaan. Tutkimukset kirjoitettiin artikkeleina yhdessä siten, että päävastuullisen kirjoittajan nimi oli ensimmäisenä mutta kaikki osallistuivat prosessiin saaden nimensä kirjoittajaksi.

Jokainen voi ymmärtää tällaisen ryhmän työn tuottavuuden, arvon ja merkityksen. Tohtoroituva ryhmäläinen ehtii väitökseen mennessä tuottaa väitöskirjan lisäksi 10–15 kansainvälistä referee-julkaisua. Niiden lisäksi osallistuminen tieteellisiin konferensseihin tuo näkyvyyttä kansainvälisissä tutkijapiireissä. Ei siinä tarvita enää mitään koulumaisia tutkijakoulujen paperinmakuisia kursseja. Kyllä akateeminen ja kansainvälinen elämänkoulu koulii. Jos joku kiertelee tieteellisiä konferensseja, osallistuu tieteelliseen ja tiedepoliittiseen keskusteluun, perehtyy rahoituksen hankinnan saloihin, oppii johtamaan tieteellistä tutkimusryhmää ja kirjoittaa kansainvälisen tiedeyhteisön tunnustamia tutkimusartikkeleita 1–3 vuodessa muutaman vuoden ajan, kyllä hän on näyttöjen kautta osoittanut valmiutensa akateemisiin tehtäviin mutta kelpaa myös yliopiston ulkopuolelle toisin kuin nykyisellä mallilla koulutetut tohtorit, joita ulkopuoliset työmarkkinat selvästi vieroksuvat.

Opetukseen kohdistuva vallankäyttö on mittasuhteiltaan verrattavissa alussa mainittuihin kampusten sulkemiseen. Syyttävä sormi ei tässä tapauksessa osoita yliopistojen johtoa vaan opetus- ja kulttuuriministeriötä. Se on leikkaamassa aloituspaikkoja useilta aloilta käyttäen pääasiallisimpana perusteena syntyvyys- ja työllistyvyyslukuja. Tämä merkitsee työpaikkojen menetyksiä, laitosten sulkemisia ja yleistä epävarmuutta. Määrällisen sääntelyn historia ei ole opettanut yliopistopolitiikan tekijöille mitään. Viimeisten vuosikymmenten aikana tehdyt leikkaukset ja lakkauttamiset on jouduttu perumaan myöhemmin ja hintalappu on ollut yleensä iso. Tällaisia esimerkkejä löytyy ainakin lääketieteestä, tekniikasta ja opettajankoulutuksesta jopa useita. Tässä kohdin sopisi ottaa oppia Mark Twainin mietelauseesta ”Kuuman hellan päälle istahtanut kissa ei istu toistamiseen kuuman hellan päälle. Eikä kylmän.”

Leikkausten perusteet ovat nekin kyseenalaisia. Koulutuksen mitoitus ei voi pohjautua syntyvyyteen vaan useiden tekijöiden yhteisvaikutusten arviointiin. Kun ikäluokat pienentyvät, ei se merkitse katastrofia. Työikäisten vajetta voidaan paikata maahanmuutolla ja maahanmuuttajat ja heidän jälkeläisensä tarvitsevat koulutusta. Koulutus- ja opetusalojen määrällinen mitoitus on vaativa laji, jossa ratkaisut on tehtävä varovaisesti ja perusteelliseen harkintaan perustuen. Leikkauksista saatavat säästöt saadaan täysimääräisesti käyttöön vasta viiveellä, kun jo aloitettu koulutus on viety loppuun, jolloin edessä saattaa ollakin tarvetta lakkautetun koulutuksen uudelleen aloittamiseen.

Työllistyvyyslukujen käyttö opetuksen ja koulutusalan hyvyyden mittarina on kehno, sillä silloinhan pitäisi lopettaa yliopistoista kaikki sellainen koulutus, joka ei tähtää mihinkään tiettyyn tehtävään työmarkkinoilla kuten luonnontieteen, humanistisen alan tai yhteiskuntatieteen koulutus. Jos tietyn koulutusalan tutkinnoilla ei työllisty ei pidä tuomita alaa vaan koulutus. Sitä pitää kehittää – ei leikata.

Uudessa yliopistossa valtaa on keskistetty yliopistojen ylimmälle johdolle. Tällainen valtarakenne tuottaa ja vahvistaa toimiakseen linjaorganisaatiota, jonka avulla ja kautta vallankäyttöön liittyvä käskytystä, toimeenpanoa ja kontrollointia hoidetaan. Se johtaa tilanteeseen, jossa toiminnan painopiste ja volyymi ovat sekundäärisillä alueilla ja jossa hallinnon vuosittain toistuvat pinnalliset rutiinit syrjäyttävät yliopiston perustoiminoja. Niille jää vähemmän aikaa ja niiden laatu kärsii.

Täytyy muistaa, että yliopisto on aivan erityislaatuinen organisaatio. Sen perustoimintojen johtamiseen eivät sovi samat opit, joita elinkeinoelämä käyttää. Jos ja kun halutaan perustoimintojen kukoistavan, niille pitää pystyä tarjoamaan ajalliset ja materiaaliset resurssit. Tämä merkitsee sitä, että pitää pystyä erottamaan akateeminen johtaminen muusta johtamisesta. Voidaan aiheellisesti kysyä tarvitaanko yliopistossa näin mittavaa hallintoa kuin siellä tällä hetkellä on. Esimerkiksi tiedekuntien hallinnossa on päällekkäistä toimintaa. Sama koskee opintoasianhallintoa, joka on lihonut aikojen saatossa, vaikka tietoliikennetekniikka on kehittynyt samanaikaisesti huimin harppauksin. Eikö voitaisi ajatella useamman yliopiston yhteistä jopa valtakunnallista opintorekisteriä?

”Kun hallintokoneisto paisuu se muodostaa yhteiskuntaluokan. Se ei enää palvele kansaa eikä siihen pyrikään. Virkakoneisto elää omaa elämäänsä ja kansan on palveltava sitä”. (Erno Paasilinna)


 Professori Kyösti Kurtakko yliopistokollegion puheenjohtaja