26.2.13

Yliopistomme tilahistoriaa vuosipäivän kynnyksellä

Yliopistomme elää tänään toimitilojen osalta väliaikaista murrosvaihetta väistötiloineen ja korjaussuunnitelmineen. Tilat ovat olleet keskeinen ja värikäs osa yliopistomme yli 30-vuotista historiaa. Mieleeni nousee monia toimitilojamme koskevia muistoja vuosipäiväämme taas viettäessämme (ks. myös Matti Salo & Marianne Junila, Pohjoisen puolesta – pohjoista varten. Lapin yliopiston historia 1979–2008).

Olimme milloin yleisradiossa, linja-autoasemalla, motellihuoneistoissa, elokuvateatterissa tai varastokiinteistössä, mutta vaatimattomissakin tiloissa tunnelmaa leimasi innostuneisuus ja hyvä yhteishenki odotetun, uuden yliopiston käynnistyessä.

Lapin korkeakoulun hallinnollista perustamista suunnittelimme 1970-luvun lopulla vaatimattomassa Korkalonkatu 13:ssa sijaitsevassa asuinhuoneistossa, josta siirryimme Pienteollisuustalon 3. kerrokseen. Siellä alkoi toimintansa myös oikeustieteiden osasto sekä kirjasto ja ylioppilaiden terveydenhoitoasema vuonna 1979.  Taiteiden tiedekunta sijoittui myöhemmin käyttöönsä Pienteollisuustalon ylimpään kerrokseen, joskin toimintoja oli myös Rovaniemen taide- ja käsiteollisuusoppilaitoksen tiloissa.

Kasvatustieteiden osastoa (ja sittemmin tiedekuntaa) edeltävä opettajankoulutuslaitos toimi vuodesta 1975 teatteri- ja kongressitalo Lappian tiloissa. Nämä tilat eivät kuitenkaan pitkään riittäneet kasvavalle toiminnallemme – eivät, vaikka saimme ystävällistä apua muun muassa Rovaniemen kaupunginkirjastosta (esimerkiksi käytimme kirjaston spriimonistuskonetta opetusmonisteiden tekemisessä!).

Opettajankoulutus siirtyi syksystä 1977 linja-autoaseman kiinteistössä sijaitseviin entisen Matkaravintola Oy:n hotelli- ja ravintolatiloihin.  Alakerran luentosali oli tehty linja-autoaseman entisestä kahviosta. Opetustilana se ei ollut rauhallinen eikä muutenkaan toimiva, ja aika ajoin oli lasin lävitse mahdollista seurata matkustavaisten ja asemanseudun ”kanta-asiakkaiden” touhuja. Vastavuoroisesti luennointia saatettiin ryhtyä seuraamaan sälekaihdinten läpi – ja ”avoin yliopisto” toteutui sanan varsinaisessa merkityksessä.

Henkilökunnan työhuoneet sijaitsivat yläkerrassa entisissä matkustajakoti Aslakin motellihuoneissa ja ne olivat usein jaettuja. Huonevarustukseen kuuluivat lavuaari, peili, ns. tupakkapöytä sekä tekonahkatuoli. Erityisesti luokanopettajaopiskelijoiden jatkuva soittoharjoittelu aulatilassa on jäänyt mieleen jokaiselle Lapin korkeakoulun alkuvuosien opettajalle. Hotellihuoneet olivat huonosti eristettyjä, eivätkä ne vaimentaneet soittoläksyään sitkaasti harjoitelleiden opiskelijoiden tarjoamia toistuvia ja satoja variaatioita sisältäviä musiikkielämyksiä. Keskittyminen oli haasteellista, mutta korkeakoulun käynnistyminen koettiin odotettuna ja lupaavana, ja kaikkien motivaatio pysyi korkeana.  Kasvatustieteiden osasto siirtyi vuonna 1981 Hallituskatu 20:ssa sijaitsevaan uuteen kerrostaloon, niin sanottuun Vilhontaloon.

Kasvatus- ja oikeustieteilijöiden tarvitsemana suurena luento- ja tenttitilana toimi elokuvateatterin Kino Tenon suuri sali. Sekin tila herättää monessa alumnissa nostalgisia muistoja, vaikka muistiinpanojen tekeminen polven päällä koleassa ja puolipimeässä teatterissa oli hankalaa. Opettajakunta ei jäänyt kaipaamaan elokuvateatterin pimeää ja kylmää salia, jossa katseyhteys kuulijoihin puuttui tyystin ja jonka akustiikka oli vaikea.

Yhteiskuntatieteiden osasto aloitti toimintansa vuonna 1982 Vilhontalolla, mutta muutti saman tien Kemintien varteen Vaihdekadulle SOK:lta vuokrattuun vanhaan varastokiinteistöön. SOK:n kaltevat käytävät tulivat tutuiksi useille opiskelijapolville. Siellä sijaitsivat myös mm. kielikeskus ja täydennyskoulutuskeskus vaihtelevia ajanjaksoja sekä Arktinen keskus alkuvaiheessa.

Lapin korkeakoulun ensimmäiset opetustilat sijaitsivat siis monessa väliaikaisessa pisteessä, ja oma eksotiikkaansa niihin sisältyi. Helsingin Sanomat kuvasikin 10.9.1979 Lapin korkeakoulun sijaintia Pienteollisuustalolla ja linja-autoasemalla torin ja Alkon läheisessä tuntumassa seuraavasti: ”Mutta sijainti takaa ainakin elävät yhteydet ympäröivään yhteiskuntaan. Ikkunasta kuin ikkunasta näkee torin laidalla liikehtimään tottuneen miesjoukon kauppoja hieromassa, ottamassa ryyppyä tai levähtämässä männikön laidassa, ja ison luentosalin takana hohtaa Lapin jälleenrakennuksen muistomerkki: sitäpä on luennoitsijan soma silmäillä”.

Lapin yliopiston harjoittelukoulu etsi omia toimitiloja korkeakoulun käynnistymisestä saakka. Opetusharjoittelu toteutettiin alkuvaiheessa Maakuntakadulla Ounaskosken koulussa. Harjoittelukoulun toiveet sijoittua ylipiston kampusalueelle ovat jääneet toteutumatta, vaikka 1990-luvulle päästessä oli vireillä jo hankesuunnitelma ja oma tonttikin varattuna yliopiston vierestä. Entisen Keskustan ala-asteen koulun arvioitiin alkusuunnitelmissa sijaitsevan liian kaukana kasvatustieteiden tiedekunnasta, mutta sitä alettiin kuitenkin remontoida harjoittelukouluksi soveltuvaksi. Hienot tilat vihittiin Lapin yliopiston harjoittelukouluksi 4.9.2000. Kasvatustieteiden tiedekunnan opettajankouluttajat ja opettajaksi opiskelevat ovat sukkuloineet harjoittelukoulun ja tiedekunnan väliä yli 30 vuotta ilman bussikuljetuksia.

Nykyinen kampuksemme (II-vaihe) otettiin virallisesti ja juhlallisesti käyttöön 4.6.1992, ja taiteiden tiedekunta (III-vaihe) 4.9.2006, eivätkä haasteet tilojen osalta ole päättyneet. Mutta yliopiston rooli ”tieteellisen vakaumuksen kehittäjänä” älköön unohtuko, kuten senaattori J. V. Snellman korosti vuonna 1876 kirjasessaan ”Ylioppilaan velvollisuudet”. Hän muistutti yliopiston tärkeydestä ja ylioppilaiden pyhistä velvollisuuksista isänmaata kohtaan, joskin ”totiseen tieteelliseen tietoon ei voi koskaan mukavasti päästä” ja oppi vaatii ”paljon öljyä lamppuun”.

Kaarina Määttä
Vararehtori
Kasvatuspsykologian professori

21.2.13

Opinnäytetöiden arvosteluun ryhtiä

Saksassa opetusministeri on vastikään joutunut eroamaan sen vuoksi, että hänen tohtorin väitöskirjansa osoittautui plagioinniksi.  Tämä oli jo toinen kerta melko lyhyen ajan sisällä liittokansleri Angela Merkelin valtakaudella. Myös meillä erilaiset tutkimusvilppitapaukset nousevat aika ajoin sanomalehtien otsikoihin.

Vilppitapaukset eivät ole kuitenkaan suurin opinnäytetöiden ongelma. Mielestäni katse tulisi suunnata niiden arvosteluun. Väärin perustein annettu huono tai keskinkertainen arvosana opinnäytetyöstä voi estää monia uravalintoja. Työnantajat kiinnittävät erityisesti huomiota tutkintotodistuksessa tutkielman arvosanaan.
Ongelma voi olla myös liian hyvä arvosana. Se on oikeusturvakysymys muiden opiskelijoiden näkökulmasta. Kaikkia opinnäytetyön kirjoittajia tulee arvostelussa kohdella tasa-arvoisesti.

Miten voidaan päästä oikeudenmukaiseen arvosteluun? Helppo vastaus on sanoa, että tulee vain noudattaa arvosteluperusteita. Oikeustieteiden tiedekunnan opinto-oppaassa on varsin selkeästi asetettu yleiset arvosteluperusteet tutkielman sisällölle, tekotavalle, kieliasulle, laajuudelle ja ulkoasulle. Lisäksi arvosanajakaumassa on lähdetty siitä, että normaaliarvosanoja ovat 8, siitä alaspäin 7 ja ylöspäin 9. Näitä alempana (6 ja 5) sekä ylempänä (10) olevia arvosanoja annetaan harvoin. Tutkielmaohjauksella yleensä estetään huonot arvosanat. Korkein arvosana (10) edellyttää opinnäytetyöltä paljon. Sen tulisi olla julkaistavissa lähes sellaisenaan tai lyhennettynä alan tieteellisessä julkaisusarjassa.

Arvosanasta päättää tiedekuntaneuvosto. Asiassa ei ole käytännössä esittelymenettelyä, vaikka hallintojohtosääntö tarkasti ottaen sitä edellyttääkin. Tiedekuntaneuvosto perustaa ratkaisunsa tutkielmasta lausuntonsa antaneiden arvosanaehdotukseen. Pääsääntöisesti yhteisen lausunnon antaa työtä ohjanneen oppiaineen professori ja saman oppiaineen tutkija (assistentti). Jos jompikumpi on tiedekuntaneuvoston jäsen, hän voi vielä suullisesti perustella arvosanaehdotusta. Silloin tällöin tutkielmaa tarkastellaan vielä lähemmin kokouksessa, jos lausunto tai muut seikat antavat aihetta.

Ongelmatapauksia ei ole vuosittain useita. Myöskään opiskelijat harvoin pyytävät oikaisua arvosanaan. Miksi sitten vaadin ryhtiä arvosteluun? Minusta arvostelu ei ulospäin näytä täyttävän hyvän hallinnon vaatimuksia. Merkittävän arvostelun objektiivisuutta vaarantavan tekijän aiheuttaa se, että tutkielman arvostelijana on yleensä sen ohjaajana toiminut professori ja tämän alainen. Tässä kohdin kuulen jonkun kysyvän, kuka sitten voisi olla parempi arvostelija. Ja edelleen: eihän yliopistossa ole tarkastajiksi muita päteviä henkilöitä. Sitä paitsi vain ohjaaja tietää, kuinka itsenäisesti opiskelija on työnsä tehnyt.

Ilman muuta resurssien vähäisyys on ongelmallinen aidon oikeusturvan kannalta. Asiassa olisikin edettävä pienin askelin. Ensimmäisenä vaiheena tulisi olla se, että kummatkin lausunnonantajat antaisivat omat, erilliset lausuntonsa. Luonnollisesti he voisivat neuvotella keskenään arvosanasta. Tähän suuntaan lausuntoja on viime aikoina alettu laatiakin. Seuraavaksi tulisi pyrkiä siihen, että toinen lausunnonantaja olisi aina ulkopuolinen, esimerkiksi muun oikeustieteellisen tiedekunnan tutkija tai oman tiedekunnan dosentti. Lopullisena tavoitteena olisi omaksua sama järjestelmä kuin tohtorin väitöskirjakäsikirjoitusten esitarkastuksessa, jossa esitarkastajat ovat aina muista yliopistoista.         

Kaavailtu muutos tietenkin maksaisi, jos ulkopuoliset osallistuisivat tarkastukseen. Arvostelun objektiivisuutta ja opiskelijoiden oikeusturvaa kannattaa kuitenkin vaalia ja kantaa siitä aiheutuvat kulutkin. Ehkä tulevaisuudessa voisimme luoda opinnäytetöiden tarkastusjärjestelmän, jossa me arvostelisimme Itä-Suomen yliopiston maisteritutkielmat ja tuon yliopiston tutkijat meidän opinnäytteemme. Eikä maksaisi mitään!

dekaani Matti Niemivuo
Oikeustieteiden tiedekunta